"Rakas herra d'Étioles" — prinssin ääni kuulosti verrattain selvään varoittavalta — "minä en tietystikään tahdo vaikuttaa teidän päätökseenne ennakolta tai määrätä, miten teidän on meneteltävä, mutta minä annan teille kuitenkin kaikessa ystävyydessä sen hyvän neuvon, että hylkäätte markiisittaren tarjouksen. Muussa tapauksessa kohtaa teitä kuninkaan erityinen viha."
Samalla prinssi antoi Machaultilta saamansa kirjeen, joka sisälsi osapuilleen samaa ja jonka markiisitar oli varovaisuuden vuoksi antanut hänen ottaa mukaansa.
D'Étioles, joka siitä saakka, kun hän oli kohdannut Jeannen Alexandran kuolinvuoteen ääressä, oli vain katkerasti halveksien ajatellut aikoinaan niin lämpimästi rakastamaansa ja kauan kaipaamaansa puolisoa, olisi ilman tämän varokeinojakin hylännyt lähentelemisyrityksen.
Hän oli tottunut kohtaloonsa ja kantoi sitä tylsän välinpitämättömästi, josta ei mikään eikä kukaan saanut häntä heräämään.
Prinssin puolivirallinen ilmoitus ei tuottanut hänelle pienintäkään sieluntaistelua. Niin pian kuin hän oli ottanut vastaan mainitun kirjeen, riensi hän mitä kohteliaimmin sanoin ilmoittamaan "madame de Pompadourille", että hän antaa hänelle anteeksi kaikesta sydämestään, mutta ei voi ajatellakaan ottaa häntä uudestaan luokseen.
Saatuaan tämän innokkaasti odottamansa vastauksen Jeanne valmistautui lyömään esille viimeisen ja suurimman valttinsa.
Jesuiitoista, jotka eivät milloinkaan antaisi hänelle synninpäästöä, jollei hän palaisi puolisonsa luo, ei hänelle ollut mitään hyötyä asian tällä kannalla ollessa. Mikä estäisi häntä panemasta toimeen sitä kostosuunnitelmaa, jota hän jo kauan oli hautonut?
Nyt oli jo aika laatia pyhälle isälle se kirje, jota hän oli ajatellut vuosikausia, ja jossa hän vyörytti jesuiittain niskoille edesvastuun kuninkaan irstaasta elämästä ja pesi itsensä puhtaaksi kaikista synneistä. Jeanne pani aikailematta tämän ajatuksensa täytäntöön.
Hän kirjoitti:
"Vuoden 1752 alussa minä päätin eräistä syistä, joita ei tässä kannata mainita, osoittaa kuninkaalle ainoastaan kiitollisuuden ja puhtaimman kiintymyksen tunteita ja ilmaisinkin sen hänen majesteetilleen. Samalla kertaa minä pyysin hänen majesteettiaan kysymään Sorbonnen oppineilta ja kirjoittamaan rippi-isälleen, että tämä kysyisi vielä muilta, eikö löydettäisi keinoa, kun hän sitä halusi, miten minä saisin jäädä hänen persoonansa läheisyyteen joutumatta epäilyksen alaiseksi eräästä heikkoudesta, jota minulla ei enää ollut. Kuningas, joka tunsi minun luonteeni, tiesi, ettei hänellä enää milloinkaan ollut mitään toivottavana minun puoleltani, ja hän suostui minun toivomuksiini. Hän toimitti kyselyn oppineilta ja kirjoitti pater Pérussaulle, joka velvoitti hänet eroamaan minusta täydellisesti. Kuningas vastasi hänelle, ettei hänellä ole minkäänlaista tilaisuutta suostua siihen; hän ei halunnut itsensä tähden sellaista asioiden tilaa, joka ei enää antaisi yleisölle aihetta epäilyyn, vaan minun tähteni; hän tarvitsi minut elämänsä onnen ja asioittensa menestymisen tähden; minä olin hänen mielestään ainoa, joka uskalsin hänelle sanoa kuninkaalle niin hyödyllisen totuuden. Kelpo pater toivoi voivansa päästä kuninkaan sielun valtiaaksi ja puhui joka päivä samasta asiasta. Oppineet lähettivät vastauksen, jonka mukaan olisi ollut mahdollista järjestää asia, jos jesuiitat olisivat suostuneet — — —"