Markiisitar ilmoitti vielä hänen pyhyydelleen Benediktus XIV:lle seuraavaa: Tapaukset olivat viime vuosina kehittyneet sellaisiksi, että hän omasta puolestaan oli muutamia kuukausia sitten vilpittömän katumuksen ja kääntymisen kaipuun pakosta ilmoittanut isä de Sacylle noudattaneensa tämän nimenomaista toivomusta tehdä sovinnon puolisonsa kanssa, mutta herra d'Étioles oli tämän yrityksen hylännyt. Hän kuvaili kaunopuheisin sanoin omia ja kuninkaan turhia ponnisteluja kolkuttaa jesuiittain sydämelle ja kuinka hän kaikkialla oli saanut epäävän vastauksen. Kuninkaalla, jolla ei ollut muuta palavaa halua kuin saada täyttää kristityn velvollisuudet, ei ollut siihen minkäänlaista mahdollisuutta, niin että hän vaipumistaan vaipui samoihin hairahduksiin, joista hänet olisi ollut helppo pelastaa.
Markiisitar odotti kärsimättömästi vastausta Roomasta, mutta sitä ei kuulunut eikä näkynyt. Vihdoin hän lohdutti itseään sillä, että paavi ainakin oli saanut häneltä tietää, millä kannalla jesuiittain vahingollinen vaikutus Ranskassa oli.
Kunnianhimoisesta aiheestaan saada sija kuningattaren välittömässä läheisyydessä — Contin prinsessa oli luvannut hänelle valmistaa kuningatarta edeltäkäsin — Jeanne piti kiinni yhtä lujasti.
Nyt oli toimittava omalla uhalla, ilman kirkon apua.
Hän neuvotteli kuninkaan kanssa jokaisesta siirrosta erikseen siinä shakkipelissä, johon hän nyt aikoi ryhtyä.
"Koeta hellyttää Maria Leszczynskan sydäntä", ehdotti kuningas hieman ivallisesti, "sillä tavalla sinä ainakin pääset pitemmälle kuin vetoamalla hänen järkeensä."
"Mutta näinköhän hänen majesteettinsa kuningatar jaksaa voittaa uskonnolliset epäilynsä?"
Ludvig kohautti olkapäitään.
"Se riippuu siitä taidosta, millä sinä ajat asiaasi; minäkin puolestani koetan mitä voin."
Jeanne ei ollut niin täydellisen voitonvarma kuin aikaisempia päämääriä tavoittaessaan. Hän taisteli keveämmin ja mieluummin älykkään päänsä taatuilla kuin sydämensä epävarmoilla aseilla. Kuitenkin hän ryhtyi taisteluun.