Jeanne ymmärsi, että hän tällä kertaa oli saanut epäsuopean vastauksen.
Mutta hän ei pitänyt peliä menetettynä. Vielä ei kuningas ollut puhunut.
Myöhään iltapuolella, sellaiseen aikaan, jolloin Ludvig ei ollut vuosikausiin kunnioittanut kuningatarta käynnillään, hän ilmestyi Maria Leszczynskan huoneeseen. Kuningattaren valtasi iloinen hämmästys, ja hän lähetti pois Moncrifin, joka oli istunut hänen luonaan lukemassa Corneillea.
Ludvig suuteli kohteliaasti hänen kättään ja lausui pari tyhjänpäiväistä sanaa. Sitten hän otti puheeksi Pompadourin asian.
Maria Leszczynska säpsähti. Aikoiko kuningas tosiaankin puhua markiisittaren pyynnön puolesta?
Vastoin tapaansa hän äkkiä kuohahti.
"Ei, ei ensinkään, ei mitään siitä! Teidän majesteettinne voi käskeä — minun velvollisuuteni on totella. Mutta koko kuninkaallisen perheen edun nimessä minä pyytämällä pyydän teidän majesteettianne olemaan antamatta minun rinnallani sijaa pannaan julistetulle, miehestään eronneelle vaimolle!"
Ludvig huokasi. Eikö hän siis milloinkaan saisi rauhaa ja lepoa omassa ympäristössään?
Hän olisi mieluimmin kääntänyt selkänsä kiihtyneelle kuningattarelle ja lähtenyt tiehensä.
Mutta tällä kertaa hän tahtoi ajaa asiansa päätökseen. Hän oli velvollinen tekemään sen sekä itseään että markiisitarta kohtaan. Markiisittaren käsitys tilanteesta oli nyt, kuten aina muulloinkin, oikea: jos hänestä tulisi kuningattaren hovinainen, niin oltaisiin heitä kumpaakin kohtaan säälivämpiä; ainakin monet vihamieliset ja parjaavat äänet vaikenisivat.
Ludvig ryhtyi taivuttamaan kuningatarta. Hän kertoi, miten raskasta taistelua markiisitar oli käynyt, miten tiukkaa ja katkeraa vastarintaa hän oli kohdannut joka puolelta. Kuninkaan onnistuikin saada Maria Leszczynska taipumaan rehelliseen päätökseen panna hyvä tahtonsa täytäntöön.