Usein odotti viisikymmentä ja useampiakin henkilöjä etuhuoneessa vastaanottoa. Mutta vain taatuimmat ystävät pääsivät puheille, Boucher, Pâris-Duverney, Gabriel, veli Abel, Auteuilin herttua.
Pikku marsalkatar de Mirepoix oli moneen kertaan tiedustellut markiisittaren vointia ja ilmoittanut tulevansa.
Tohtori Quesney liikkui edestakaisin Pariisin ja Versaillesin väliä.
Hän ei arkaillut tuoda markiisittarelle tietoja haavoitetun luota.
Yhä vieläkin Jeanne toivoi, että Machault, ajatellessaan loistavaa virkauraansa, josta hän sai kiittää yksistään markiisitarta, ja sitä vilpitöntä ystävyyttä, jota hän oli hänelle osoittanut, olisi asettunut hänen suhteensa toiselle kannalle. Ayen oli maalla perheensä luona. Pitäisiköhän lähettää hänelle sana, ennenkuin olisi liian myöhäistä?
Äkillisenä näkynä nousi hänen mieleensä sen hetken muisto, jolloin Ayen ja Richelieu olivat saattaneet hänen kuninkaan pariin kaupungintalossa.
Mikä suuruuden aika hänellä olikaan ollut siitä pitäen, vaikkakin hän oli saanut kokea kovaa! Riemukulussa hän oli astunut portaalta toiselle kunnian kukkuloille vievällä tiellä. Nyt hän seisoi sen laella, voitokkaana hallitsijattarena! Kuninkaan, Ranskan ja kukaties koko Euroopankin hallitsijattarena!
Ja kaiken tämänkö on hourun ihmisen tikarinisku hävittänyt?
Hän kohosi ylemmä sohvalla, jonka ympärillä hänen ystävänsä seisoivat.
Kuuluiko uusia askelia oven takaa? Ehkä… Ah!
Collin itse avasi markiisittaren työhuoneen oven ja päästi sisään suursinetinvartijan.
Jeanne kokosi kaikki voimansa, kaiken tahdonlujuutensa.