Sillä aikaa kun toiset poistuivat huoneesta, nousi Jeanne istumaan suorana ja ylpeänä. Ennenkuin hän saisi tietää, kuinka paljon voi luottaa Machaultiin, ei tämä saisi nähdä mitään muuta kuin sen naamarin, joka peitti hänen tunteensa ja ajatuksensa.
Machaultin kasvot, joilla Bernisin läsnäollessa oli hymyilevä ilme, muuttuivat ankariksi ja kylmiksi, niin pian kuin hän oli jäänyt kahden kesken markiisittaren kanssa. Jääkylmästi hän kysyi markiisittaren vointia.
Jeanne oli vastaamatta.
"Kuinka hänen majesteettinsa kuningas voi?"
Machaultin kylmä katse viivähti hetkisen siinä naisessa, jota hänen oikeastaan oli kiittäminen kaikesta.
"Parasta on, rouva markiisitar, olla kysymättä kuningasta."
Jeanne oli vähällä antaa kiivaan vastauksen. Mutta hän hillitsi itsensä. Vihollinen — ja että Machault oli tullut vihollisena, sen hän tunsi itsessään, ennenkuin tämä oli ehtinyt sanoa sanaakaan — olkoon viimeinen, joka saisi katsoa hänen raadellun, kuolettavasti haavoitetun sielunsa sisimpään!
"Hänen majesteettinsa toivoo, ettei rouva markiisitar enää tule
Versaillesiin, että rouva markiisitar —"
Jeanne lennähti ylös. Hänen silmistään säkenöi Machaultia vastaan ärsytetyn naarastiikerin raivoa. Hänen kätensä kohosivat uhkaavina.
"Pois, pois heti paikalla, joll'ei teillä ole muuta ilmoitettavaa minulle kuin dauphinin käsky. Sellaista on siis teidän ystävyytenne ja — kiitollisuutenne!"