Mutta mistään uhkauksista ja häväistyskirjoituksista huolimatta, joita lakkaamatta lenteli myöskin markiisittaren kirjoituspöydälle, ei tämä halunnut kuulla puhuttavankaan rauhasta. Rauha oli hänestä samaa kuin hyljätä kiihkein kunnianhimo, korkein nautinto: voitto Preussin kuninkaasta.
Miksi taipua hetken satunnaiseen vastoinkäymiseenⱼ miksi sentähden uhrata tulevaisuuden toiveet? Miksi riistää Ranskalta onni, jota sillä oli oikeus odottaa ja jonka se niin monissa edellisissä sodissa oli näyttänyt kykenevänsä saavuttamaan?
Eikö historia osoittanut tuhansittain esimerkkejä voitokkaista taisteluista, jotka yhdellä iskulla korvasivat kaikki aikaisemmat vastoinkäymiset?
Eikö tämäntapainen vihattu voittaja, Fredrik II, ollut itse elävä esimerkki siitä, mitä kestävyydellä ja sitkeydellä saa aikaan?
Neuvottelematta kuninkaan kanssa ja Bernisin tietämättä, sillä tämän taholta markiisitar olisi kohdannut vain vastarintaa, hän kirjoitti Kaunitzille:
— "Minä vihaan voittajaa enemmän kuin milloinkaan ennen. — — —
Ryhtykäämme tehokkaisiin toimenpiteisiin, tuhotkaamme pohjan
Attila, niin te saatte nähdä minut yhtä tyytyväisenä kuin nyt olen
masentunut." — — —
Turhaan dauphin vastusti sodan jatkamista. Hän inhosi Choiseulin politiikkaa, sillä hän oli oppinut tuntemaan tämän miehen Pompadourin uskollisimmaksi liittolaiseksi ja jesuiittain katkerimmaksi viholliseksi.
Maria Josefa, joka sai kiittää markiisittaren suositusta avioliitostaan dauphinin kanssa ja joka Ranskaan tullessaan oli osoittanut niin herttaista kunnioitusta kuninkaan mahtavaa rakastajatarta kohtaan, ilmaisi nyt muita äänekkäämmin vihaavansa Pompadourin sodanhalua ja sotapäällikköjen onnetonta valintaa.
"Nimittäköön markiisitar veronkantourakoitsijoita", huudahti dauphine vihasta vimmastuneena, "mutta kun on nimitettävä kenraaleja armeijaan, saa hän pysyä siivosti loitolla".
Kuningas oli tavattoman alakuloinen. Synkkänä, kalpeana ja harvasanaisena hän esiintyi kaikille.