Enimmän sai hänen pahasta tuulestaan kärsiä Jeanne. Hän ei tosin moittinut Jeannea sanallakaan, mutta häntä kauhistutti se edesvastuu, joka oli liian raskas hänen heikoille hartioilleen. Hän voi istua tuntikausia Jeannen luona sanaakaan virkkamatta. Synkkänä hän tuijotti eteensä, ja hänen ajatuksensa olivat pelkkää pimeää sekasotkua.
Vain harvoin hän lausui jonkun ajatuksen. Eräänä päivänä hän näytti olevan hieman virkeämpi kuin oli ollut viime viikkoina.
Jeanne käytti tilaisuutta hyväkseen rohkaistakseen häntä.
Sotanäyttämöltä oli saapunut parempia, joskin vielä vahvistamattomia sanomia.
Ludvig ravisti päätään.
"Niihin minä en enää luota. Siitä pitäen, kun luovuimme kaikista historiallisista perintätavoista, onni karttaa meitä. Kuolleet vaativat kostoveronsa siitä, että emme ole kulkeneet heidän jälkiään. Meidän maa-armeijamme hupenee hupenemistaan ja englantilaiset hävittävät laivojamme."
"Entä Minorka?"
"Takaisin ne ottavat englantilaiset senkin. Meidän siirtomaamme luisuvat käsistämme. Vuosikymmenien työ menee hukkaan. Tapainturmelus yltyy yltymistään. Ja kuinka sitten käy?"
Kuningas pani käden silmilleen ja huokasi raskaasti.
Jeanne seisoi suorana ja jäykkänä hänen edessään ja silmäili häntä samalla kertaa säälivin ja halveksivin ilmein.