Väsyneenä kaikkiin tällaisiin valitusvirsiin Jeanne sanoi kolkosti:
"Après nous le déluge!" [Tulkoonkin vedenpaisumus meidän jälkeemme. Suom.]
XXVI.
Eräänä kirkkaana ja kauniina tammikuun päivänä Jeanne palasi viimeisen kerran Bellevuehyn sanomaan jäähyväiset sille omaisuudelle, joka kauan aikaa oli hänestä ollut rakkaampi kuin mikään muu. Hän oli myynyt linnan takaisin kuninkaalle 350,000 livrestä maksaakseen näillä rahoilla osan veloistaan, jotka viime vuosina olivat huimaavasti nousseet. Ludvig XV aikoi antaa linnan tyttärilleen.
Musiikkisalin avarista ikkunoista Jeanne katseli harhailevin ajatuksin ulos pengermille, joiden marmoripatsailla talviaurinko kimmelsi ja loisti.
Hänen katseensa kiitivät yli piileskelevien luolaryhmien ja veistokuvilla kaunistettujen lammikkojen, yli aina viheriöitsevien puistikkojen ja sen kujanteen, jota reunustavien italialaisten poppelipuiden alastomina oksilla kiilsi huurteen hopeahohde ja joka vei Pigallesin nymfiryhmälle. Sitten ne pysähtyivät kuningasta esittävään marmoriseen ritaripatsaaseen, Coutonin ihanaan Apolloveistokseen. Vanhat muistot syttyivät hänen sielussaan palamaan kuin tuli. Hän näki rakkaan lapsensa, jonka kuolema oli niin armottomasti häneltä temmannut, kevein, joustavin askelin liihoittelevan alas rappuja viikunapuutarhaan, hän näki kullanruskean, kiharaisen tukan liehuvan pienen, hienon pään ympärillä, näki hymyilevän suun, jolla tyttönen taakseen katsahtaen huusi hänelle viime tervehdyksen.
Hän näki kuninkaan, joka ei ollut niin huolien masentama kuin nyt; hän eli uudestaan kaikki ne ihanat, iloiset, onnelliset hetket, jotka heillä oli ollut juuri täällä Bellevuessä.
Hän näki isänsä ja eno Tournehemin, jotka kumpikin nukkuivat ikuista unta, ottavan mitä sydämellisimmällä tavalla osaa kaikkeen, mikä koski tätä linnaa, hän näki ne vieraat, jotka hänen kanssaan olivat nauttineet loistavista juhlista uhkeissa saleissa, näki ne, jotka olivat olleet ulkopuolella vilinää, pysyen häntä lähempänä kuin se suuri ylhäisöjoukko, joka oli hänestä aina ollut vieras. Ennen muita hän näki Bernisin, tuon kunnon ja itsekkyydestä vapaan ystävän, joka hänen aikaisimmasta nuoruusajastaan saakka oli kulkenut hänen rinnallaan ja kaikesta huolimatta sitten joutunut hänen politiikkansa uhriksi, sillä hänen oli täytynyt kaatua Choiseulin tähden.
Hänen päänsä vaipui alas, kun hän ajatteli tätä. Kuinka erinomaisen vaikea hänen oli ollut tehdä se päätös!
Hän ei ollut voinut menetellä toisin. Bernis ainaisine varoituksineen, Bernis, joka oli ottanut tehtäväkseen rauhan aikaansaamisen, ei ollut kelvannut ajamaan maailmanpolitiikkaa. Choiseul oli astunut hänen sijaansa. Mutta usein Jeanne toivoi, ettei niin olisi tarvinnut käydä.