Mitä hän mahtoi sille, että La Murphy oli saanut vastauksena tähän kysymykseen äkkinäisen lähdön Hirvipuistosta, että kuninkaan oli pitänyt maksaa hänelle 200,000 livreä myötäjäisiä ja sille upseerille, joka oli niin ystävällinen, että meni heti naimisiin hänen kanssaan ja otti omakseen kuninkaan lapsen, 50,000 livreä vahingonkorvausta?

Mitä hän mahtoi sille, että pikku Louison, suutarin nuorin tytär, oli
aivan kohta ikävystyttänyt kuninkaan ja ettei hän ollut saavuttanut
Murphy-sisaruksilla yhtä onnellisia tuloksia kuin ennen aikaan
Nesle-sisaruksilla?

Ja nyt hän oli joutumassa edesvastuuseen siitä, että kaunis neiti Romans oli hyvin tiukasti kieltäytynyt asumasta Hirvipuistossa ja vaatinut pienen, kauniin oman talon Passystä!

Sacré nom de Dieu, tämä oli jo liikaa. Hän oli saanut jo kyllikseen. Nyt hän ei enää tahtonut olla missään tekemisissä näiden naisten kanssa.

Mutta tuskin oli ehtinyt kulua pari minuuttia, kun hänen vihansa sammui. Lebel hymyili taas mielissään. Eihän tosiaankaan voinut moittia tuota Anne Romansia siitä, että hän oli ollut vaatelias. Hän ei suinkaan ollut syntyisin rajasuutarin verstaasta tai vaatekaupasta, vaan erään Grenoblessa asuvan asianajajan tytär, ja hänet oli hänen sisarensa, rouva Varnier, esitellyt kuninkaalle julkisesti Marlyn puistossa.

Ja pääasia — Lebelin tyytyväinen hymy vaihtui hekumalliseksi irvistykseksi — pääasia oli, että hän oli kaunis kuin itämainen taru.

Uhkea ja kookas, ehkä hieman liian suuri, mutta muodot mitä ihanimmat. Hieno, valkoinen, silkinpehmeä iho ja sysimusta, ihmeellinen tukka, johon hän saattoi kietoutua kuin pitkään vaippaan. Hienosti kaartuvien silmäluomien alla leimusivat hehkuvantuliset, mustat silmät. Jalomuotoinen nenä, mitä ihastuttavin pikku suu ja häikäisevän valkeat helmihampaat täydensivät hänen kauneutensa.

Kuningasta saattoi tosiaankin kadehtia. Mutta kylläpä hän olikin perinpohjin rakastunut! Hän olisi myllertänyt maan ja taivaan saadakseen omakseen tuon neiti Romansin. Dieu merci, nyt hän oli päässytkin niin pitkälle, ja rauha palasi taas joksikin aikaa. Mutta rehkiä sitä oli saanutkin, ennenkuin oli päästy näin pitkälle, se oli totinen tosi!

Aivan väsyneenä, ajattelemaan kaikkia niitä rasituksia, joita hän oli saanut kestää, Lebel istui selkä kenossa mukavassa nojatuolissaan, maisteli tokaijilaista viiniä, jota oli hänen edessään, ja söi sen kylmän kananpojan, jonka äsken oli nyreänä työntänyt syrjään ruvetessaan seulomaan muistelojaan. Narri olkoon nauttimatta hetken antimista!

* * * * *