Vasta sitten, kun kaunis neiti Romans oli synnyttänyt kuninkaalle pojan yksinäisessä, pienessä talossa Passyssä, sai Jeanne kuulla puhuttavan kuninkaan uudesta rakastumisesta.
Se, mitä oli tapahtunut Hirvipuiston ulkopuolella, vaikutti Jeanneen paljon syvemmin, kuin hän olisi osannut aavistaakaan, ja turhaa hänen oli ottaa avukseen Madeleine Poissonin neuvoja.
Hän ei tahtonut millään muotoa vaipua epätoivoon, vaikka kuningas oli joutunut uuden lemmenhurmion valtaan. Hän tahtoi tulla kahta kiehtovammaksi, kahta hellemmäksi kuningasta kohtaan, mutta voi! — hän ei kyennyt.
Entistä raskaammaksi käynyt taistelu kuninkaan hetki hetkeltä vaihtelevia mielialoja vastaan, rasittava työskentely ministerien kanssa ja alituiset huolet sodasta olivat uuvuttaneet ja tehneet hänet heikoksi.
Turhaan Quesnay koetti saada estymään hänen sydämenkouristuksiaan, jotka nykyään alkoivat uudistua yhä tiheämmin. Turhaan madame de Brancas puhui lohdutuksen sanoja, turhaan Jeanne vetosi omaan tahdonvoimaansa. Hän ei jaksanut vapautua ajatuksesta, että La Romans oli virittänyt todellisen rakkauden kuninkaan sydämeen ja että hän oli kadottanut kuninkaan.
"Ajatelkaahan, hyvät ystävät, miten varma tuo Romans lieneekään asiastaan, koskapa hän esiintyy kaikkialla lapsineen! Hän on kerrassaan ylpeä kannellessaan poikaansa, joka on kiedottu kallisarvoisiin pitseihin, aivan kuin mitäkin nuorta, laillista prinssiä, pitkin puistoa ja sanoo hymyillen ihmisille, jotka tungeksivat hänen ympärillään: 'Hyvät herrat ja naiset, pitäkää varanne! Älkää rutistako kuoliaaksi kuninkaan lasta!' Tokkohan hän uskaltaisi käyttäytyä niin, jollei hän olisi varma kuninkaan rakkaudesta ja siitä, että kuningas hyväksyy hänen käytöksensä?"
Lukemattomia kertoja Jeanne oli ollut kysymäisillään kuninkaalta suoraan, miten asia oli. Mutta tämä muuttui heti kärsimättömäksi ja vastahakoiseksi, niin pian kun hän vain yrittikään ruveta puhumaan muusta kuin valtiollisista asioista, sotatapahtumista, sotaopistosta ja Sèvresistä, kuningattaresta ja prinsessoista.
Dauphininkaan nimeä ei saanut mainita. Choiseul oli saanut kuninkaan epäilemään, että hänen korkeutensa dauphinin kädet olivat jesuiitta-ystävyyden kautta epäilemättä olleet mukana Damienin tekemässä murhayrityksessä.
Sen jälkeen oli kuninkaan sydämestä haihtunut viimeinenkin pisara suosiota tätä ulkokullattua prinssiä kohtaan.
Jeannen ei tarvinnut enää olla huolissaan tämän viimeisen vihamiehensä tähden, mutta eipä tämäkään varmuus kyennyt tuomaan hänen rintaansa rauhaa.