Äkkiä Jeanne nousi jäykästi istumaan vaunuissa ja käski ajajan seisauttaa hevoset.
"Kello on kaksi", sanoi hän matalalla, vapisevalla äänellä. "Tähän aikaanhan neiti Romans tavallisesti kävelee lapsensa kanssa puistossa. Minä tahdon nähdä hänet ja pojan. Lähdetään kävelemään puistoon."
Turhaan Hausset pyysi häntä säästämään itseään tältä mielenliikutukselta ja välttämään kiusallista kohtausta.
Jeannea oli mahdoton saada luopumaan päätöksestään.
"Tuskinpa hän tuntee minua, tuo nainen, jos hän muuten ollenkaan tietää, kuka minä olen. Mistään kohtauksesta ei voi olla puhettakaan, ja mitä mielenliikutukseen tulee —"
Hän keskeytti ajatuksensa, otti silkkilaukustaan pitsihuivin ja kietaisi sen päähänsä.
Sitten hän läksi astumaan niin nopeasti, että Hausset vaivoin jaksoi seurata häntä.
Eräällä varjoisella kujanteella, jonka markiisitar näytti tuntevan, he tapasivatkin vähän aikaa etsiskeltyhän sen, jota markiisitar oli niin kiihkeästi ikävöinyt: Anne Romansin, jolla oli pikku poikansa lepäämässä valkeaa poveaan vasten.
Jeanne säpsähti kauhuissaan. Kylmä väre kulki pitkin hänen selkäänsä, ja hänen kurkkuaan ahdisti.
"Hyvä Jumala", voihki hän, "hyvä Jumala, miten kaunis tuo rietas nainen on!"