Näky oli tosiaankin kaunis: nuori, uhkea äiti pitelemässä imevää lastaan pyökkikujanteen kullanvälkkeisessä vihannuudessa.
Anne Romans katseli rinnoillaan lepäävää lasta ylpeänä kumartaen klassillista päätään, jonka tuuheaa, mustaa tukkaa kaunisti kallisarvoinen, timanttikoristeinen kampa.
Markiisittaren jääkylmä, vapiseva käsi tarttui uskollisen saattajan sormiin.
"Menkää hänen luokseen! Puhukaa hänen kanssaan! Kysykää häneltä lapsen isää!" läähätti Jeanne.
Madame du Hausset totteli raskain sydämin, kun hänen valtiattarensa käski.
Sillä aikaa kun markiisitar seisoi poispäin kääntyneenä ja painaen huulilleen nenäliinaa estääkseen nyyhkytyksiään kuulumasta, meni Hausset nuoren äidin luo.
"Kaunis poika!" sanoi hän vilpittömästi ihaillen. Anne Romans nosti katseensa ylpeästi hymyillen.
"Minun täytyy myöntää se, vaikka olenkin hänen äitinsä."
"Onko hänen isänsäkin kaunis mies?"
"Ihmeellisen kaunis! Jos sanoisin, ken hän on, niin myöntäisitte minun olevan oikeassa."