* * * * *
Seuraavan päivän illalla tuli markiisitar de Mirepoix tervehtimään markiisitarta.
Tämän tervejärkisen, älykkään naisen, joka ymmärsi suhtautua kaikkeen tässä maailmassa mitä iloisimmin ja luonnollisimmin, onnistui saada Jeanne lohdutetuksi samoin kuin murhayrityksen jälkeen.
"Rohkeutta, rohkeutta, rakas ystävä! Kuningas ei aio tunnustaa poikaa. Ei sen enempää kuin Lucin herttuaa ja ketään muutakaan. Senhän te itse tiedätte parhaiten. Me emme elä enää teidän suuresti ihailemassanne Ludvig XIV:n ajassa; hän piti tunnustusta ansaitsevalla tunnollisuudella huolta aviottomista jälkeläisistään. Kuninkaan kiintymys neiti Romansiin haihtuu samalla tavalla kuin kaikki muutkin hänen aikaisemmat kiintymyksensä. Hän ei tule välittämään sen kauempaa äidistä eikä lapsesta. Kuningas on enemmän kuin muut miehet tottumusten ihminen. Ja teihinhän hän on tottunut niinä monina vuosina, jolloin hän on osoittanut mitä hartainta uskollisuuttaan. Te tunnette hänen sekä valo- että varjopuolensa. Hänen ei tarvitse erikoisesti koettaa miellyttää teitä enemmän kuin pelätä olla teitä miellyttämättä. Te näette hänen sielunsa syvyyteen. Hänestä on ajatus hyljätä teidät yhtä kaukana kuin hyljätä Versailles ja lempihuoneensa. Olkaa järkevä, rouva markiisitar, katsokaa asioita sellaisina kuin ne ovat! Jumala tietää, että elämä on asettanut teidän suoritettaviksenne tärkeämpiä tehtäviä kuin taistella turhan kaunottaren kanssa."
Jeanne ei kuitenkaan voinut tyyntyä niin helposti, kuin madame de Mirepoix oli kuvitellut. Mutta hän tunsi, että marsalkatar oli oikeassa, oikeassa siinäkin suhteessa, ettei saisi kuluttaa voimiaan hyödyttömään suruun. Aika vaati häneltä suurta voimainkoetusta, olipa sitten kestettävä yhä uusia kohtaloniskuja tai tehtävä yhä uusia päätöksiä.
Tavattoman katkeria muistoja äsken eletyistä tapahtumista tulvi Jeannen mieleen.
Soubisen voittojen jälkeen oli seurannut lyhytaikainen tyven, mutta sitten oli sotaonni taas kääntynyt. Braunschweigin Ferdinand oli hyökännyt ranskalaisten miehittämien kaikkien paikkojen kimppuun ja valloittanut ne. Kummankin sotapäällikön, Soubisen ja Broglien välillä oli syttynyt kamppailu, joka oli yhtä kuuma kuin taistelu verisillä tappotantereilla. Kumpikin vyörytti toisensa niskoille edesvastuun menetetyistä asemista.
Toinen syytti toistaan siitä, että tämä oli ryhtynyt hyökkäykseen liian aikaisin, toinen soimasi kilpailijaansa siitä, että tämä oli aloittanut rynnäkön liian myöhään, pani hänen syykseen Villinghausenin tappion ja hänen omalletunnolleen viiden tuhannen ihmisen hengen!
Tämän kamppailun kestäessä Jeanne oli yksissä tuumin Choiseulin kanssa selittänyt, että Soubise oli oikeassa, erottanut marsalkka Broglien ja karkoittanut hänet maatilalleen.
Vain väristyksen tuntein hän saattoi ajatella sitä seikkaa, miten vähän hän tätä päätöstä tehdessään oli välittänyt Pariisin väestön suosiosta tuota sankaria kohtaan, jota kansa rakasti. Häntä kauhistutti, kun hän muisteli tämän johdosta puhjennutta julkista mielenosoitusta Théâtre Françaisissa, jolloin mademoiselle Clairon, Amenaiden verraton esittäjä "Tancrède" näytelmässä lausui näyttämöltä: