"On dépouille Tancrède, on l'exile, on l'outrage,
c'est le sort d'un héros d'être persécuté.
Tout son parti se tait! Quel sera son appui?
Sa gloire — — —
Un héros qu'on opprime attendrit tous les coeurs."
Tuhansista kurkuista oli kaikunut yksimielinen paheksuva huuto. Eläköön Broglie, hukka Pompadourille oli vyörynyt hänen ylitsensä kuin hurja, kaikki nielevä merenhyöky.
Mikä riemu, mikä ihana hetki hänen vihollisilleen!
Häväistys ja pilkka hänelle, joka oli uneksinut ainoastaan voittoja ja kunniaa! Näinköhän Bernisin sanat pitivät paikkansa, kun hän oli sanonut tämän sodan kylvöä rikokseksi, josta Ranska saisi niittää ainoastaan verta ja häpeää?
Jeannen koko luonto nousi vastustamaan tätä olettamusta. Ei, tuhat kertaa ei! Hän oli ollut apuna sytyttämässä sodan liekkiä musertaakseen vihatun vihollisen ja luodakseen Ranskan suureksi. Olisikohan tämä rohkea suunnitelma pelkkä houre, tyhjä mielikuva?
Häntä poltti kuin kuumeessa. Suonissa virtasi veri rajusti. Kunhan vain ei tulisi sitä! Ei ainoatakaan askelta alas tyhjään olemattomuuteen. Ylemmä, yhä ylemmä kohti kunnian ja suuruuden kultaista loistetta! Ja tuskin hän oli päässyt tämän ajatuksen päähän, kun Ranskaa kohtasi uusi turmanisku.
Suuri liittolainen, Venäjän keisarinna Elisabet oli kuollut, Pietari III teki päinvastoin kuin mitä olisi voinut odottaa aselevon Preussin kuninkaan kanssa, ja sitä seurasi rauha, joka solmittiin Pietarin kaupungissa.
Mitä hyötyä oli keisarin aikaisesta kuolemasta, kun Katariina II vahvisti rauhan ja noudatti ankaraa puolueettomuutta? Jeanne kutsutti puheilleen Choiseulin, joka nyt oli hänen uskollisin ystävänsä ja liittolaisensa. Hän sai auttaa ja neuvoa.
Ministeri saapui markiisittaren luo synkän näköisenä. Pitkään aikaan hän ei vastannut mitään markiisittaren hermostukseen ja käskevällä äänellä tekemään kysymykseen: "No, mitä me nyt teemme? Mitä me nyt teemme?"
"Fredrik saa kätensä vapaiksi toimiakseen muita vihollisiaan vastaan", sanoi ministeri vihdoin kalseasti. "Jollei ihmettä tapahdu, niin me saamme suorittaa kulungit."