Markiisitar puri hammasta. Hänen turhamaisuutensa ja ylpeytensä paisui äärimmilleen. Hän vapisi kauhusta. Mutta hän ei voinut torjua sitä, mikä oli välttämätöntä. Se läheni päivä päivältä.
Mustan, verta janoavan hirviön tavoin se ojensi käsivartensa ja iski saaliinhimoiset kyntensä onnettoman maan ruumiiseen.
Soubise karkoitettiin Hessenistä; Casselin valloitti takaisin
Braunschweigin herttua.
Englantia vastaan käyty merisota, jossa Ranskan laivastoa ei suosinut parempi onni kuin Saksan tantereilla olevia sotajoukkoja, päätettiin maineettomasti sillä välirauhalla, joka vahvistettiin lopullisessa rauhanteossa Pariisissa helmikuun 10 p:nä 1763.
Vain yksi askel vielä, vain lyhyt viiden päivän viivytys, ja sitten seurasi Hubertusburgin rauha, joka hautasi Ranskan ja Pompadourin ylpeät toiveet.
Markiisitar lysähti kokoon niinkuin häneen olisi osunut isku. Kaikki oli nyt käynyt aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli tahtonut ja odottanut, Fredrik II ei ollut musertunut. Hubertusburgin rauha päinvastoin vahvisti Preussin asemaa ja loi siitä valtion, joka oli Euroopan etevimpiä. Maria Teresian, jota Jeanne oli rientänyt auttamaan vihattua kuningasta vastaan, oli pakko kieltäytyä kaikista vaatimuksistaan ja luovuttaa Schlesia ja Glatz.
Turhaan oli uhrattu lukemattomia ihmishenkiä ja suunnattomia rahasummia. Turhiin olivat rauenneet kaikki toivomukset, halut ja pyynnöt.
Ludvig XV kätki tylsyyden varjoon sen, mitä hän tunsi näiden seurauksien johdosta, joita jo Bernis oli hänelle ennustanut. Hän ei sanonut sanaakaan Jeannelle. Hänestä oli surkea nähdä kalpeita, murheen uurtamia kasvoja, joissa vielä elivät vain ihmeelliset silmät. Hän rankaisi Choiseulia ja Starhembergiä katkerin halveksumisen ilmein, mutta vältti kuitenkin ilmiriitaa. Niinä monina yksinäisinä hetkinä, jotka seurasivat rauhanpäätöstä, Jeanne ajatteli kauan ja tuskallisesti sanoja, jotka hän, väsyneenä kuninkaan valituksiin, oli tälle sinkauttanut Rossbachin tappion jälkeen:
"Après nous le déluge!"
Hän ei enää itsekään ymmärtänyt näitä sanoja.