Tänä katkerimman itsetutkistelemuksen hetkenä kävi hänelle selvemmäksi kuin milloinkaan ennen, ettei hän ollut konsanaan pitänyt hautaa valtansa loppuna ja ettei hän ollut milloinkaan ollut välinpitämätön siitä, miten jälkimaailma oli häntä tuomitseva. Aina siitä saakka, jolloin hän oli astunut jalallaan mahtavuuden kultarappujen ensimmäiselle portaalle, ei hänellä ollut mitään muuta ajatusta kuin saada nimensä piirretyksi historian kirjaan kunnian ja säteilevän loiston kruunaamana.
Hän oli nähnyt tämän nimen liittyneenä valloitettuihin kaupunkeihin, kukistettuihin maakuntiin, kaikkiin niihin kuolemattomuuslupauksiin, joita voitokas sota tuo mukanaan.
Niin, tämän sotaretken kestäessä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli nähnyt Fredrikin jalkojensa juuressa rukoilevan armoa! Hetkiä, jolloin hän oli laskenut valloittavan kätensä Hannoverin, Hessenin ja molempien saksilaisten valtakuntien ylle! Hetkiä, jolloin hän oli vienyt Ranskan sotaliput Scheldelle saakka!
Ja hän oli aikonut uhmata tulevaisuuden tuomiota!
Jeannen istuessa näissä synkissä ajatuksissa, hiipi madame du Hausset varovasti huoneeseen. Ministeri Choiseul oli sanonut hänelle pelkäävänsä, että hänen valtiattarensa kuolee suruun, ja siitä saakka hän ei ollut uskaltanut jättää markiisitarta yksikseen pitemmäksi aikaa.
Jeanne ymmärsi sen hellän ja levottoman katseen, joka häntä kohtasi.
Hän hymähti hieman.
"Älkää olko levoton minun tähteni! En minä ihan kohta kuole. Madame Bontemps on katsonut korttejaan ja ennustanut minulle, että minä saan vielä aikaa oppia tuntemaan itseni. Minä uskon häntä mielelläni. Suruun ei kuolla niinkään pian. Hänen sanansa käyvät toteen, samoin kuin La Leboun, joka ennusti minulle jo lapsena, että minusta tulee kuninkaan rakastajatar!"
XXVII.
Oli kylmä helmikuun päivä. Ketoja ja pensaita peitti keveä huurrevaippa. Choisyn puutarhojen myrtit, jasmiinit ja ruusupensaat olivat pukeutuneet kimalteleviin harsoihin, joille aurinko oli kutonut kultaisen verkon.
Jeanne istui viluissaan ja yskien ikkunan ääressä salongissaan ja katseli ulos talviseen maisemaan. Kuinka hiljaiseksi ja äänettömäksi Choisy oli käynyt! Ei ainoatakaan ääntä, ei askelia, ei äännähdystä, ei naurua! Hovi oli lähtenyt Versaillesiin. Hän oli jäänyt tänne — sairaana.