"Kunnes tulet terveeksi, Jeanne parka", oli kuningas sanonut.
Jeanne hymyili epäilevästi. Hän ei uskonut enää paranemiseensa. Ei kukaan, ei edes Quesnay, ehkä tiennyt niin hyvin kuin hän, miten arveluttava hänen tilansa oli, miten hänet oli kokonaan riuduttanut viimeinen polttava mustasukkaisuuden tunne kaunista Romansia kohtaan, jonka lemmenpauloissa kuningas yhä oli, ja suru sodan onnettomasta lopusta.
Hän otti hohtokivillä reunustetun peilin pieneltä pöydältä, joka oli täynnä lääkepulloja, pulvereja ja hajuainerasioita hänen tuolinsa vieressä.
Jeanne kauhistui omaa kuvaansa. Kalpea, kuihtunut, oman itsensä irvikuva hän oli. Vain hänen silmänsä säteilivät entistä loistettaan, ja hänen kalpean suunsa ympärillä, yhtä haihtumattomana kuin silmien loiste, oli sen lujatahtoisen tarmokkuuden piirre, joka oli häntä kantanut korkeuksiin.
Kalpea nainen avasi kultarasian, joka oli lääkkeiden joukossa. Hän, joka aina oli pilkannut niitä naisia, "qui s'enluminaient la mine", hän, jonka häikäisevä hipiä, lukuun ottamatta silloin tällöin sattuneita sairauspäiviä, ei ollut milloinkaan kaivannut kaunistelua, maalasi kevyen, pettävän punan poskilleen. Jos kuningas tulisi tänään hänen luokseen, ei hänen tarvitsisi nähdä kalpeita, riutuneita kasvoja.
Madame du Hausset tuli varovasti sisään ja toi lasillisen lämmintä maitoa, johon hän oli sekoittanut tempovaa yskää lieventävän pulverin.
Hän pani lasin pienelle pöydälle markiisittaren viereen. Katsahtaen salavihkaa ja syvän säälivästi onnettomaan Jeanneen hän sanoi:
"Hänen ylhäisyytensä ministeri Choiseul pyytää päästä puheille." Ja hän lisäsi epäröiden: "Tohtori Quesnay pyytää rouva markiisitarta muistamaan olla puhumatta liian kauan tai liian vilkkaasti."
Jeanne nyökkäsi ystävällisesti madame du Haussetille.
"Minä teen minkä voin, mutta sinähän tiedät, ettei kukaan voi muuttaa luonnettaan; teidän lienee vaikea saada minua hidasluontoiseksi."