Jeanne oli kavahtanut pystyyn. Ilo oli antanut hänelle siivet. Hän heitti yltään huivit ja peitteet ja seisoi suorana ja kookkaana Choiseulin rinnalla. Hän laski onnesta vapisevat kätensä ministerin käsivarrelle.
"Onko se totta, onko se mahdollista? Sanokaa, Amboise — sanokaa minulle kaikki!"
Hän sanoi tämän entisellä tavallisella, nopealla ja käskevällä äänensävyllä.
Ministeri katsoi häneen iloisen ällistyneenä. Ja nähdessään hänet siinä vieressään vaaleansinisessä silkkisessä laahuspuvussa, joka niin edullisesti kuvasti hänen kuningatar-ryhtiään, silmät säteilevinä ja hento punerrus kasvoilla, joista taidokkaasti sivellettyä ihomaalia ei näkynyt, Choiseul huokasi helpotuksesta.
Tokkohan markiisitar onkaan niin sairas kuin Quesnay on sanonut? Ei ainakaan toivottoman sairas? Ehkäpä Ranskan sisäiselle elämälle koittavien onnellisempien päivien toivo voikin antaa hänelle uusia voimia ja tehdä hänet terveeksi?
Mutta ministerin harhakuvat särkyivät pian. Jeannen heikontuneet ruumiinvoimat eivät kestäneet tätä iloa. Hän alkoi väristä ja hampaat kalisivat vastakkain.
Choiseul talutti hänet takaisin nojatuoliin ja kietoi huolellisesti peitteisiin ja huiveihin. Jeannea vaivasi kova hengenahdistus.
"Rauhoittukaa vain, rakas ystävä! Me olemme saaneet voiton Ranskan perivihollisista. Nauttikaamme siis kaikessa rauhassa tästä voitosta!"
Choiseul siirsi tuolin Jeannen viereen ja otti hänen kuumeisen kätensä omaansa.
"Jo kauan aikaa on ollut sellainen tarkoitus, että sen piti tapahtua tänään."