Kamarirouvan mentyä kysyi Ayen:
"Entä Itävallan liitto, jota kuningas on vastustanut alun pitäen?"
"En ole mikään poliitikko", vastasi Quesnay. "En tiedä, kuinka paljon tai vähän on saatu aikaan pahaa tällä liitolla, joka tosin on ollut yhtä paljon Choiseulin ja Kaunitzin kuin Pompadourinkin työtä. Mutta yhden asian minä tiedän: kulttuurimaana on Ranska suuressa velassa markiisittarelle aikamme miellyttävyydestä ja mausta, taiteiden edistämisestä ja taiteilijoiden avustamisesta, kirjailijoiden, oppineiden ja filosofien suojelemisesta."
Herttua nyökkäsi ääneti.
"Taide on omistanut koko hänen sydämensä. Ja sepä onkin jouduttanut hänen taloudellisen tuhonsa."
"Ja Ranskan", lisäsi Ayen katkerasti.
"Minä en halua puolustaa markiisittaren tuhlaavaisuutta, koetan vain selittää sitä. Roskaväen häväistystä hän ei ole ansainnut. Kun markiisitar on tuhlannut, ei hän ole tehnyt sitä tyhjän ja pöyhkeilevän loistonhimon vuoksi, vaan raivatakseen tietä kauneudelle. Hän on kaikesta loistonhimosta huolimatta johtanut taiteen, voidaanpa kenties sanoa kaikki kuvaamataiteet ja taideteollisuuden, takaisin yksinkertaisempaan muotoon, joka koettaa lähennellä antiikkia. Monet harhateille joutuneet raukat hän on ottanut hoteisiinsa ja antanut heille leipää ja työtä. Jos hänellä olisi ollut vähemmän kauneusaistia, vähemmän makua, mutta sen sijaan enemmän liikemiehen harkintaa, niin moni kohta aivan varmaan olisi nyt toisen näköinen."
"Ovatko hänen omat raha-asiansa tosiaankin niin huonolla kannalla kuin kerrotaan?" kysyi herttua. "Olihan kuninkaan vuotuinen määräraha varsin runsas ja hänen lahjansa —"
"Sodan alusta asti on kuningas markiisittaren omasta toivomuksesta melkoisesti vähentänyt määrärahaa. Bellevuen ja Crécyn myynti auttoi kyllä hieman tukalaa tilannetta, mutta ei riittävästi. Vasta muutamia päiviä sitten oli madame du Haussetin pakko myydä kallisarvoisia koruja Lazare Duvauxille, ja Collin —"
Quesnay vaikeni ja huokasi syvään.