Jeanne virui voimattomana vaaleansinisellä, kultajalkaisella lit d'ange-vuoteellaan. Kuningas oli vastikään lähtenyt hänen luotaan. Valkeat, kuihtuneet sormet pitelivät vielä niitä valkoisia ruusuja, jotka kuningas oli tuonut hänelle tuliaistervehdykseksi.
Yhtäkkiä hän sai puistattavan tukehtumiskohtauksen.
"Ilmaa, ilmaa!" läähätti hän.
Quesnay ja du Hausset saapuivat juuri silloin, kun Jeanne pyörtyneenä vaipui heidän syliinsä. Kuninkaan valkoisille ruusuille valahti tumma verivirta.
Raskaat ja vaikeat olivat ne päivät, jotka nyt seurasivat. Äidiltä peritty ja markiisittaren väsymättömän, intoilevan elämän nopeasti kehittämä tauti yltyi nopeaa vauhtia. Quesnay itse vaati, että Senac ja La Martinière kutsuttaisiin sairaan luo, mutta kukaan ei kyennyt auttamaan. Markiisittaren läheiset henkilöt näkivät äärettömän toivottomina, miten loppu läheni.
Kuningas kävi katsomassa markiisitarta monta kertaa päivässä. Hän toi kukkia ja hedelmiä, hyväili Jeannen vahankelmeitä käsiä, painoi hätäisen suudelman hänen ihanan kauniiseen tukkaansa, mutta ei puhunut paljon mitään.
Jeanne käytti jokaista vähänkin siedettävää hetkeä hyväkseen tiedustellakseen valtioasioita. Choiseulin, joka viimeksi tapahtuneen vaikean kohtauksen jälkeen oli jäänyt Versaillesiin ja valvoi useimmat yöt etuhuoneessa yhdessä du Haussetin ja Quesnayn kanssa, täytyi kolme kertaa päivässä antaa raportti Jeannelle. Hän käski luokseen myöskin Janellen, joka joka iltapäivä esitti hänelle salaisen kirjevaihdon. Kaikki pyynnöt, että hän säästäisi voimiaan, hän epäsi. Hän tiesi, että hänen elämänhetkensä voitiin nyt laskea vain tunnittain. Ei yksikään kuolevainen saisi temmata valtikkaa hänen kädestään, ennenkuin tulisi kaikkivaltias kuolema.
Kuusi päivää hänen tulonsa jälkeen Versaillesiin tuli Quesnay myöhään eräänä iltana hyvin hädissään ulos sairaan huoneesta.
Choiseul oli odottamassa ovella.
"Teidän ylhäisyytenne, hän voi elää enää korkeintaan vuorokauden. Eikö olisi parasta, että te valmistatte markiisitarta? Kuningas tuskin sitä tehnee."