Choiseul nyökkäsi mitään vastaamatta.
Tuokion ajan tempoi väristys Jeannen kasvoja. Sitten olivat kasvojen eleet taas täydellisesti hänen vallassaan. Hän sanoi kylmäverisesti:
"Sitäkö varten olen koko elämänikäni ollut filosofien kannattaja, että nyt lopulta pelkäisin kuolemaa? Ei, rakas ystäväni, olen näytellyt osani loppuun, vuoropuhelu on vaiennut, ja minä olen valmis lähtemään."
"Haluatteko lausua jonkin toivomuksen?"
"Valmistakaa kuningasta, Amboise! Mutta säästäkää häneltä kaikki, mikä tuottaisi hänelle vastenmielisyyttä! Kysykää häneltä, haluaako hän, että minä teen sovinnon kirkon kanssa. Ottakoon Collin minun viimeiset testamenttimääräykseni kirjoituspöytäni salalaatikosta. Ne ovat päivätyt marraskuun 15 p:nä 1757 ja niihin on tehty lisäys maaliskuun 30 p:nä 1761."
Choiseul kumarsi ääneti ja suuteli hienoa, hoikkaa, kauneinta naiskättä, mitä vaiherikkaan elämänsä aikana milloinkaan oli ihaillut.
Tuntia myöhemmin saapui kuningas markiisittaren luo. Quesnay ja du Hausset olivat nostaneet hänet sängystä nojatuoliin. Jeanne panetti hieman ihomaalia poskilleen ja puetti päälleen viitan, jossa oli kuninkaan mielivärit — sininen ja heleä — ne värit, joissa kuningas oli nähnyt hänet ensi kerran Sénart-metsässä. Hän ei tahtonut, että kuningas saisi sellaisen vaikutuksen kuin kuolevan läheisyydessä oleminen tuottaa.
Nopeasti, hätääntyneenä ja kumaraisena Ludvig XV astui huoneeseen. Hän jäi seisomaan vähän matkan päähän Jeannesta.
"Choiseul sanoo, että te ette voi ensinkään hyvin. Niin, minusta olisi ihanaa, jos haluaisitte ottaa vastaan papin. Minä lähetän hakemaan La Madeleinen kirkkoherran."
"Haluan mielelläni uskoa sieluni hänen käsiinsä, jos te sitä toivotte."