Kuningas astui lähemmä. Jeanne ei ensinkään ollut kuolevan näköinen. Oliko Quesnay erehtynyt? Oliko Choiseul liioitellut? Oliko mahdollista olla kuoleman kynnyksellä noin tyyni ja valpas? Epäröiden hän astui Jeannen luoja tarttui hellävaroen hänen käteensä. "Toivon näkeväni teidät terveempänä huomenna, rakas Jeanne."
Jeanne nyökkäsi hiljaa.
"Toivo on elävän etuoikeus, sire."
"Me tapaamme kohta toisemme."
Jeannen huulille nousi epäävä sana, mutta hän jätti sen sanomatta. Hän loi kuninkaaseen pitkän ja läpitunkevan katseen, aivan kuin olisi tahtonut nähdä hänen sielunsa syvimpään sopukkaan.
Sitten hän ravisti surumielisesti hymyillen kaunista päätään.
"Hyvää yötä, Jeanne, nuku rauhassa!"
"Hyvää yötä, sire."
Lyhyt kädenpuristus, sitten Ludvig läksi, selkä vähän suorempana kuin tullessa. Jeanne hengitti keveämmin. Hän oli säästänyt Ludvigia näkemästä kuolemankauhua.
Aikaisin huhtikuun 14 p:nä saapui La Madeleinen kirkon kirkkoherra. Jeanne mukautui kaikkiin menoihin. Hän ei tahtonut, että hänestä olisi sanottu, että hän on lähtenyt ajallisesta elämästä pakanana, mutta hänen ajatuksensa harhailivat muualla. Sillä aikaa kun kirkkoherra antoi hänelle synninpäästöä, ei hän ajatellut syntejään enemmän kuin pyhää toimitustakaan, vaan niitä maallisia asioita, jotka hänen vielä oli toimitettava.