"Kuinka mielelläni sen lupaankaan, sire."
Jeanne katsahti kuninkaaseen nähdäkseen, uskaltaisiko hän sanoa, mitä ajatteli. Kuningas oli pelkkää hentomielisyyttä, pelkkää viehtymystä.
"Jospa vain ymmärtäisin, miksi teidän majesteettinne, jonka tunteet uhkuvat niin suurta rakkautta minua kohtaan, on suvainnut lähettää minut huoneistani Versaillesista takaisin Hôtel des Chèvresiin?"
Ludvig pysyi mietteissään vaiti ja hyväili hellästi Jeannen käsivartta ja kättä.
"Nyt me syömme, Jeanne, ensi kerran kahden kesken. Sitten puhumme siitä."
He aterioivat aivan yksinään. Siniliveriset lakeijat asettivat ruo'at ja juomat pöydälle, joka oli kasvihuoneista tuoduilla aikaisilla ruusuilla uhkeasti kaunistettu, ja katosivat sitten äänettömästi.
Kynttilät, jotka säteilivät onykskivisestä maljakosta, levittivät hämyisää valoa.
Kuninkaan muoto ei ollut vielä kirkastunut. Jeanne koetti kaikin tavoin hauskuttaa häntä ja saada hänet jälleen iloiseksi.
Hän kertoi kuninkaalle pieniä hauskoja luostarijuttuja ja kaikenlaisia uutisia, joita oli kuullut äidiltään. Ne olivat peräisin toiselta taholta kuin mitä Ludvig joka aamu herätessään sai kuulla Lebeliltä, joka kertoi hänelle Pariisin juoruja.
Jeanne puhui Voltairesta ja tahtoi, että kuningas sallisi hänen vanhan ystävänsä palata pian takaisin Pariisiin.