Lyhyellä, käskevällä liikkeellä Jeanne lähetti sinipukuiset palvelijat pois huoneesta.
Jeanne itse leikkasi kuninkaalle lintupaistia ja kananpoikaa, tarjosi hänelle sitä höystelihaa, josta hän erikoisesti piti, ja kaatoi täyteläistä burgundilaista viiniä, josta kuningas piti enemmän kuin samppanjasta. Aivan kuin vahingossa hän antoi kätensä hipaista kuninkaan kättä.
Kuningas katsoi häneen. Kuinka ihana hän oli! Hän tuntui kuninkaasta ihanammalta kuin koskaan ennen.
"Jeanne", sanoi kuningas, "tule lähemmä, tule tänne minun luokseni!
Mikä viheliäinen päivä!"
Hän voihki ja tuijotti eteensä ikäänkuin tajutonna.
"Kuningatar kävi messun jälkeen minun luonani huoneessani. Se on hänen oikeutensa. En aavista, tietääkö hän mitään. Hän ikävystytti minut perinpohjin. Oikeassa oli kuningas Stanislaus, joka kerran kirjoitti minulle: 'Minä ymmärrän sinua, poikani, ja annan sinulle kaikki anteeksi. Minun puolisoni oli ihan yhtä ikävystyttävä kuin on tyttärenikin, sinun puolisosi. Ei voine hevin löytää kahta ikävämpää kuningatarta. Pahoittelen vilpittömästi puolestasi'."
Jeanne, joka muuten hallitsi täydellisesti kasvojaan, ei voinut pidättää hymähdystä. Tässä hallitsijoiden välisessä suorasukaisuudessa oli tietysti koko lailla koomillista sävyä.
Kuningas huomasi sen, mutta ei vihastunut.
"Sinä hymyilet, pikku hupakko! Ah, siinä ei ole mitään nauramista, sen minä sanon. Muuten ei minua vaivannut ainoastaan kuningattaren pitkä viipyminen. Herra Boyer, Mirepoixin piispa, oli pyytänyt vastaanottoa. Minulla ei ollut mitään syytä vetäytyä häneltä piiloon. Kun hän alkoi saarnata moraalia ja vihjailla filosofian ja sen kannattajien turmelevaa vaikutusta, ajoin hänet kaikessa hiljaisuudessa ulos. Myöskin Maurepas, joka sitten tuli —"
Hän keskeytti puheensa.