"Pyydän saada huomauttaa," sanoi Madeleine Poisson kuohahtaen,
"François on saanut raataa varustaakseen Pariisin ruokatarpeilla.
Kummako silloin, jos tileihin on pujahtanut pieniä virheitä."
"Valtiokonttori on täydellä syyllä vaatinut takaisin 232,000 frangia.
Sanotko sitä pieniksi virheiksi?"
Madeleine kavahti taas pystyyn.
"Älä viitsi puhua noista vanhoista jutuista, Tournehem. Päätös julistettiin noin kahdeksantoista vuotta sitten. Kun hänen ylevyytensä kardinaali Fleury sai aikaan, että François saa palata Saksasta kahdeksan vuoden kuluttua — kun valtiolaitos on jo saanut osan rahojaan takaisin — kun Pâris-veljekset ilomielin ottavat hänet uudestaan palvelukseensa, silloin ei minun mieheni ainakaan voi olla sellainen rosvo ja ryöväri, joksi sinä tahdot hänet tehdä."
Tournehem hymyili ystävättärensä vihalle.
Mukavassa selkäasennossa siinä raskaassa, kullatussa nojatuolissa, jossa hän oli istunut keskustelun aikana, hän vastasi:
"Nyt sinä taas aloitat sen vanhan riidan, joka on tuiki tarpeeton, sillä kaikki me kolme tarkoitamme ainoastaan Poissonin parasta, ja lahjakkuudellaan ja tarmollaan hän on hyvin ansainnut hyvät päivät."
"Niin, rakas eno, ja kun minä vain joudun sinne, mihin kohta pääsen" — he vaihtoivat nopeasti salaisen, keskinäisen ymmärryksen katseita — "silloin isä pian pääsee suureen suosioon ja kunniaan".
Madeleine Poisson syleili kaunista tytärtään liikutettuna.
"Niin, sinä teet meidät kaikki onnellisiksi", nyyhkytti hän. Ja melkein samassa hengenvedossa, ratketen taas kiivaaseen sävyynsä, hän uudestaan manasi Binetiä: "kunpahan se pöllö vain tulisi!"