Eräs Voltairen mieliaine oli ruhtinaiden suhde pappeihin ja kansaan.
"Ruhtinaiden ei ole etsittävä tukea papeilta, vaani filosofeilta", näin aloitti Voltaire useat keskustelunsa, jotka hän enimmäkseen puki yksinpuhelun muotoon.
Bernis ei pahastunut, kun Voltaire tällöin sivalsi esiin välkkyvimmät ja väkevimmät aseensa hengellistä säätyä vastaan ja purevin ivoin löylytti pappeja. Ja vaikka abbé oli läsnä, ei Voltaire häikäillyt sanoa mustaksi sitä, mitä piti mustana, ja valkeaksi sitä, mitä piti valkeana.
"Filosofit hankkivat kerran ruhtinaille takaisin kaiken sen, minkä papit ovat näiltä varastaneet, mutta ruhtinaat lähettävät kuitenkin filosofit Bastiljiin, kuten me teurastamme härät, jotka ovat hyvin kyntäneet peltojamme, oli filosofin tapana sanoa, ja pappi, joka pohjaltaan ei ollut mikään pappi, ei väittänyt vastaan."
Bernis oli valinnut hengellisen säädyn paremmin pakosta kuin vakaumuksesta. Kasvaneena mitä puutteellisimmissa oloissa hänen oli pidettävä huolta vanhasta nimestään ja vanhoista perinnäistavoista. Suurimmat toiveet päästä nopeasti ylenemään — ja siihen hän pyrki koko olemuksensa voimalla — tarjosi hänelle hengellinen sääty. Papinvirkaan hän ei ollut antanut vihkiä itseään, sillä hän oli peittelemättä tunnustanut, ettei hän tuntenut sellaista kutsumusta.
Toisinaan, kun nämä kolme vaelsivat Étiolesin puistossa, tuskin Berniskään kuunteli mitä Voltaire puhui. Hänen katseensa kiintyivät silloin salaa Jeanneen, mutta tämä ei vielä kertaakaan näyttänyt huomanneen vähääkään siitä tunteiden palosta, joka huomaamattomina hetkinä hänessä leimusi.
Bernis osoitti kunnioitustaan tälle ihmeellisen ihanalle naiselle, jota hän hiljaisuudessa palvoi, niinkuin Voltairekin.
Mutta niin korkealle kuin abbén toiveet nopeasta ja loistavasta virkaurasta nousivatkin, hän ei nähnyt tulevassa markiisitar de Pompadourissa, aivan päinvastoin kuin Voltaire, ainoatakaan tulevaisuuteensa johtavaa porrasta, vaan ainoastaan sen ihanan naisen, jota hän salaa piti epäjumalanaan ja koko sielustaan kadehti kuninkaalta.
Eräänä autereisena ja kullanhohtoisena kevätpäivänä Étiolesissa lennähti kaksi ihastelurunoa, jotka olivat kätketyt tuoksuaviin ruusuihin, Jeannen jalkoihin.
Voltaire lauloi: