Seitsemäs kohtaus.
NIKKINEN, ANNA (hienossa kesäpuvussa ilmestyy pelokkaana muutaman puun takaa).
NIKKINEN (viehkeästi). Sinäkö täällä, Anna lintuseni? (Ottaa Annaa kädestä) Voi, kuinka herttaista on illan ilma, kuinka herttainen sinä itsekin!
ANNA (peloissaan, hiljaisesti). Hs! — näinköhän huomasivat meidän yhtymistä?
NIKKINEN (vetää Annaa luokseen). Ole huoletta vaan, armahani! En luule sitä nähneen kenenkään. Oi kuinka tuntuu hetki autuaalta, saadessani sinua hieman syleillä. (Syleilee) Tämä on suurin onneni maailmassa!
ANNA (katsoo silmiin). Todellako pidät minusta?
NIKKINEN (innolla). Vielä sitä kysyt, Annaseni! Enhän muita koskaan ole lempinyt. Olet nuoruuteni unelma nyt ollut; olet vanhuuteni varjon poistava.
ANNA (erikseen). Kuinka suloisilta soivat hänen sanansa, jospa ne vaan lähtisivät sydämestä!
NIKKINEN. Entä sinä, kuule Annaseni, lemmitkö myöskin sinä minua?
ANNA (paimen päänsä alas). Sinunhan, onnetoin, jo olen vallassasi, kuinka vastaan voisin väitellä. (Epäröiden) Mutta minä aavistan niin pahaa, pahaa; unet kummalliset, kiusaavat minua.