NIKKINEN (lohdutellen). Rauhoitu nyt, oma lintuseni, ei unista ole mitään merkkiä.
ANNA (yhä peloissaan). En tiedä, mutta — kuule hyvä Niilo! Eikö paras liene meidän erota? (Tahtoo irtaantua Nikkisen syleilyistä) Voi jos kuka meidät vielä huomaa!
NIKKINEN (palavalla innolla). Mitä hulluttelet nyt, Annaseni! — (Vetää vasten rintaansa) Lepää rinnallani noin nyt vaan! Kuinka suloiselta se tuntuu molemmille!
ANNA (säikähtyen, koettaa irtaantua). Hss! — mikähän se oli? Eihän vain joku tulle!
NIKKINEN. Kenellä olisi aikaa tulla nyt, kun kaikilla on omat kiireensä. (Vetää Annaa kädestä) Emmekö nyt mene hetkiseksi tuonne lehtipuitten varjoon istumaan?
ANNA (tuskallisesti). Kuule, kuule! Minä en uskalla. (Hätääntyneenä koettaa irroittaa kättänsä) Oih, laske minut! Päästä jo! Oi, päästä minut, hyvä Nikkinen!
NIKKINEN (viekkaasti). Etkö hetkeksikään armahani, istahtaisi sitten vierelleni? (Vetää yhä Annaa kädestä).
ANNA (väsyneenä). Oih, vastustaa en voi nyt enempää!
(Seuraa Nikkistä oikealle, lehdikkoon).
Kahdeksas kohtaus.