Näyttämö hetkisen tyhjänä. Ilta alkaa hämärtää. Kaukaa kuuluu sekavia miesten ääniä ja silloin tällöin kovaa jyskettä, hakkaamista ja koskenkohinaa, niinkuin tukkiruhkaa aukaistessa. Antti tulee, sievästi puettuna, perältä, oikealta, hiljalleen kävellen ja laulaen.
ANTTI (ensimäinen säkeistö kulissien takana).
Elä, tyttö, katsele kulkuria silmiin,
Ne silmät ne vangitsevat;
Sä kerran kun katsot, niin toisenki kerran,
Jo sinun ne hallitsevat!
Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka
Kullassa ruskotelkoot;
Toivehet on turhat, vaikka ne kuinka
Onnea uskotelkoot!
(Katselee ympärilleen)
Onpa totisesti seudut muuttuneet, siitä kun viimeksi täällä lauleskelin! Kaadettu on kauniit kuusikot, hävitetty humajavat hongat! On todella kuin vihollisen käsi olisi kaikki murskaksi murtanut. (Viittaa kädellään) Tuolla, Kuoppamäen kaunis kangas, kaljuna nyt näkyy, autiona! Alastomuus näkyy kaikkialla, minne vain silmänsä luopi luonnossa. Tämä on jo surkeaa silmäellä! Jos tätä menoa vaan jatkuu maassamme, niin eipä tottatotisesti kohta käki kukkupuuta löydä itselleen. Jahka vilkasen nyt vielä täältä, joko Metsolaisen talon näkee vapaasti tänne joenranteelle.
(Menee oikeaan, samaan suuntaan kuin Nikkinen ja Anna).
Yhdeksäs kohtaus.
NIKKINEN ja ANTTI (puhelevat kiivaasti kulissien takana).
NIKKINEN. Mitä sinulla on täällä syynättävää?