SANNA (säikähtäen, hyppää pari askelta takaperin). Ässys siunatkoon! sinun ilveitäsi! Onko kuultu ennen kummempaa. Säikyttelee vanhaa ihmistä!
ANNA (nousee lattialle ja lausuu lempeästi). Anteeksi, hyvä äiti, antakaa! En tarkottanut teitä säikytellä, vaikka lienen kovemmin ääntänyt. (Ojentaa kätensä Sannalle) Olen todellakin ollut kummallinen, tunnustan sen nyt teille, äiti.
SANNA (pudistellen Annan kättä). Sydämmestäni sen anteeksi annan, ei enempää nyt sitä muistella.
(Menee keittiöön).
Kolmas kohtaus.
ANNA (ottaa ikkunan pielestä pienen peilin, josta tarkastaa muotoaan, puhellen itseksensä). Pois on puna haihtunut poskiltani, pois kirkas hohde silmistäni myös! (Pannen peilin takasin paikoilleen) Pois on kadonnut voima ruumiistani, käyn hapuillen kuin syksyisessä yössä. (Kääntyen katsojiin, luo katseensa ylös ja lausuu rukoilevasti, kädet ristissä rinnoillaan) Jospa tuonen viikate jo pian niittäisit onnettoman, täyttäisit työsi! Niin… Jospa kalmistossa saisin leposijan syntiselle ruumiilleni myös! Oi, mikä armo olisikaan minulle päästä myrskysäästä tyynehen? — Ah, enpä kiitostani, Luoja, siitä sinulle niin voisi lausua kuin tuntisi sydämmeni.
(Seisoo yhä samassa asennossa).
Neljäs kohtaus.
ANNA, TIINA (tulee ulkoa hyvin puettuna ja iloisena).
TIINA. Hyvää päivää, hyvä ystävä!