ANNA (surullisena). Anteeksihan olet luvannut minulle, tyttöraukalle, heikkouteni, miksi sitten vielä karttelet ja minua kiertelet kuin käärmettä? Oi, jos Antti hyvä, voisit tietää ne murheen kyyneleet ja unettomat yöt, jotka tyttöraukka olen viettänyt, niin jo yksin sääliväisyydestä osaa ottaisit nyt suruuni. (Itkee).
ANTTI (lohdutellen). Anna rakas, kuinka puhelet! Etkö luule minun sinusta välittävän? Jos sinua en niin suuresti rakastaisi, niin viisi välittäisin teidän tilastanne, tavaroistanne sekä kaikesta. Rakkaus, — rakkaus sinuun pakotti minut tänne tulemaan ja maksamaan nyt isäsi tuomion.
ANNA (palavalla rakkaudella). Oi Antti rakas! anna anteeksi, älä muista enää entisiä. Koetan parantaa sun sydänhaavasi, rakkaudella kaikki lääkitä. Usko, Autti hyvä, meille koittaa rauha, rakkaus ja onnellinen elo.
ANTTI (sulkien Annan syliinsä). Suokoon Luoja sen niin tapahtua! — Kyllä katkera on ollut elämäni siitä asti, kun tässä erosimme, jospa tästä edes koittaisi päivä tyyni, rauhaisempi entistänsä.
(Istuutuvat vieretysten penkille).
Kolmastoista kohtaus.
EDELLISET, SANNA (tulee keittiöstä).
SANNA (hymyillen). Se on oikein, lapset, lähentykää toinen toistanne vain kuten ennen. Olkaa iloiset ja tyytyväiset, niinkuin luonto sateen perästä. (Tervehtää, kätellen Anttia) Tervetuloasi, Antti, meille!
ANTTI (joka on noussut seisaalleen tervehtäessä). Teillä, kuulin minä, on ikävät asiat?
SANNA (nyökytellen päätään). Niin, Antti hyvä, niin on asiat! Menneet ovat meidän tuhantemme, takuuvelat vielä hartioilla. (Huokaisten) Hyvin hoiti, ukko, asiat.