Nyt hän istui ukko ilo-mielin,
Sulo rauha loisti muodostaan;
Herran kiitos sydämin ja kielin
Vuoti ainaisesta armostaan.
Silmät mehui lemmen kyyneleitä,
Muori herttaiseen kun sattuivat;
Ties'pä, kuinka rakastivat heitä
Lapset, ystävät ja kuulijat.
Ukko alkoi ujoin iloistella
Jopa aavistaen tuumia, —
"Eikös pölyä", hän lausui, "tiellä?
Eikös hauku tuolla Vartia?"
Suottapa ei luullut nähnehensä
Loitolta jo näistä hämärteen,
Sylihin kun painoi tyttärensä
Jo ja vävyn pikku-poikaneen.
Lapsi armas kantoi vaariselleen
Sauvan kukkasilla käärityn;
Mummo puri huulta hymyellen
Tuuman tähden hyvin keksityn.
Kunnon vävy, Vuolan kappalainen,
Ees nyt runon laatimansa pit',
Johon pantu oli kulta-painein
Koristeeksi pienet enkelit.
Tytär hellä, onniteltuansa,
Mansikoita tarjoi tuokkoisen
Omin käsin istuttamiansa
Isä vanhan juuri varallen.
Ystävät ja kaikki sukulaiset
Näkyivät jo yhä ehtivän
Tuoden toivotukset kaikkinaiset
Vanhukselle synty-päivänään.
"Aatrialle!" kuului äkkiänsä, —
Seura joutui het' sen äärehen;
Ukko keksi kulhot kukkinensa,
Pikku Yrjö luki ruu'allen.
Muori leikkeli nyt herkkujansa
Hymy-huulin niitä ladellen;
Ihastui, kun näki vierahansa
Enemmänpä vielä pyytävän.