Iloinen on päivä tämä sangen,
Kannu hopeainen täytetään, —
Kussa onpi kaunisteena kannen
Kuvat kaikkien apostolein.
Koko seura yhtä tarkoittaapi:
Vaarin nyt on onni voittavin;
Herkistynnä ukko paljastaapi
Harmo-päänsä alta kalotin.
Väki hurraa lehti-majassansa,
Kunnon muor' ei ketään unhota;
Olut tulvehtii ja viuluansa
Pelimanni yhä vinguttaa.
"Kuules!" lausui Muorin lanko taiten,
Otti maljan, saasti lähintään:
"Juhla-pitoihinpa ruhtinaiden
En mä vaihda näitä ensinkään".
Ojan-Paavo.
(J. L. Runebergin mukaan)
Hämäläinen hartiakas,
Muutonki mitä rotevin,
Ojan-Paavo ol'pa poika
Harvoin Suomessa havaittu,
Ol' kuin kuusi-kattehinen
Kallio, luja, vakava,
Vilkas vielä, kuin vihuri,
Väkevä ja urho vallan.
Jop' oliki juurinensa
Temponut ylös petäjät,
Kä'ellä karhut kaatanunna
Ynnä aitojen ylitse
Heittänyt emä-hevoiset
Sekä miehet suurelliset
Lyönyt korsina kumohon.
Ja hän seisoi semmoisena
Ojan-Paavo nyt pihalla
Käräjissä kerran ollen;
Seisoi keski-kartanolla
Kansan joukosta kohoten,
Kuten kuusi varvikosta,
Honka vii'akon välistä.
Mutta kohtapa korotti
Äänensä uros uhaten:
"Onko tässä nyt tilassa
Sitä vaimon vaalimata
Kantamata kunnokasta,
Joka jaksaisi piteä
Mua hetken hillittynä
Yh'en vaan yh'essä kohdin;
Sepä saakohan tilani
Oitis kelpo kartanoni,
Sepä hohtavat hopiat
Ottakohon aarteheni,
Vielä vieköhön lisäksi
Kaikki karja-laumanikin,
Ja koko komentoneni,
Ruumihine, sieluneni
Olenpa hänen omansa".
Noin lausui nuorukainen
Paavo kansalle pakisi;
Mutta kummastunna kaikki
Seisoi seudun uljahimmat
Ääneti jalon edessä,
Tohtien ei yksikänä
Käydä kimppuhun väkevän.
Silmin lemmestä sulavin
Katsoi kaikki neitosetki,
Seudun immet ihmetteli
Tuota tuommoista urosta
Soreata sankaria;
Sillä siinä nyt hän seisoi
Ojan-Paavo oiko-varsin,
Kuten kuusi varvikossa,
Honka vii'akon välissä.
Silmä tuikahti tulinen,
Kuten tähti taivahalla
Sekä otsa selkeäkin
Loisti, kuin valo kesäinen,
Ja tuo tukka kellertävä
Huiski, heilui hartioilla,
Kuten vuolas vuori-koski
Päivän hehkussa palava.
Mutta naistenpa seasta
Astui nyt esihin Anni
Annas, niinkuin aamu, nähdä,
Impi joukosta ihanin.
Ja se riensi ripsahasti
Ojan-Paavon ottelohon,
Kietoi pehmeät kätensä
Kaulahan uron kopean,
Rinnan rintahan likisti.
Painoi posket poskihinki
Käskien jalon kehujan
Irroittaa nyt itseänsä.
Vaanpa tuo väkevä poika
Seisoi siinä voitettuna
Päästen ei pojes koh'alta,
Sanoi vaan nyt saamatonna
Viehtymyksestä vapisten:
"Anni, Anni, katso, veikan
Menetin minä sinulle;
Saaospa sinä taloni
Oitis kelpo kartanoni
Sekä hohtavat hopiat
Anastaos aarteheni,
Vieläpä lisäksi vieös
Kaikki karja-laumaniki,
Ja koko komentoneni,
Ruumihine, sieluneni
Olenpa sinun omasi".
Kuormuri.
(J. L. Runebergin mukaan).
Vanha Peltti jääkö mainimatta? Ei!
Kuormuri hän ol', vaan isompipa ei,
Olis' niinkuin toverinsa unhottunna,
Ellei laiskimmaksi olis' arvattunna.