Tuopas äijä vasta markat maksoikin,
Hän ja hevoinen, jok' eessä, samotin.
Kaksi-jalka jos ol' kallis askeleelta,
Kullan arvas' neli-jalka liikkeheltä.
Korjo samoin; yhtä vanukkehinen
Ukon tukka ol', kuin häntä hevoisen.
Harmo kantoi oman tallin tomuansa,
Peitti noki-naaman koto-pankoltansa.
Missä näin ne aina viimeiks' näkyivät,
Siellä kaikui miesten naurut rämeät;
Hepo uneks', ukko torkkui kuorman päällä,
Herra tiesi, kuinka säilyi pystyällä.
Täten eestyi matka toki verkalleen,
Ylemmälle jouduttihin pohjoiseen,
Käytynä jo puoleks' oli Pohjan ranta,
Kuitenkin, kuin ennen, oli vanhan kanta.
Samoin aina edellensä kulettiin,
Sama nauru yhäti, kuin ennenkin;
Milloin ruoska sattui ukon hartioille,
Milloin taaskin hevoisensa kannikoille.
Pelttipä ei parantunut tuostakaan,
Pysyi alti kiini tavoissansa vaan;
Ei ees ruoska purrut virka-pukuhunsa,
Harmon auttoi nahka parkittunsa.
Tultihin jo Siikajo'en rannalle,
Jälellä nyt ol' vaan jäinen siekale,
Tuoki toivotonna, Suomen vartalosta;
Vaanpa sortuu vahvakin, ja huono kostaa.
Ennen iltoa jo kerran voitettiin,
Pa'on päivä riemu-päiväks' muuttui niin,
Takais' hyökyi viimein aalto ahdistettu,
Virta kääntyi, ajavaksi ajellettu,
Toinen toiselleen nyt käskyn antoi tään:
"Kaikki valmis aamulla jo lähtemään!
Miehet, kuormat ennen yötä asemissa,
Sitte riemuin etelään jo puhtehissa!"
Tehty kaikki; rauhassa jo levättiin;
Nuori väntrikki vaan Blume eipä niin.
Innon tuli poltti urho-sydäntänsä;
Tupa ahdas tukahutti henkeänsä.