Läksi ulos. Tyyni kai ja pimeä,
Hiljan hehkui tähdet taivon äärillä,
Idässä vaan metsä-harjun kukkuloit'e
Näkyi kuulas valon juova, päivän koite.
Ihmistä ei näkyvissä; kuormat vaan
Kohti Pohjolata seisoi valloillaan:
Kaikki oli, niinkuin ennen, paikoillansa,
Tulevaksi tuntui sama matka kanssa.
Sama matka? — Ei! ol' erilaistakin,
Kun vaan hämärissä päätyi silmihin.
Kärryt viimeiset jo oli käännöksissä,
Yksin hevoinenki jopa valjahissa.
Mies jo valmis ohjaksiin ol' tarttunut.
Blume hämmästyi, ei Peltiks' aatellut;
Vanhus, matkattua maatse kyyryllänsä,
Pystymmällä nyt, kuin ennen, piti päänsä.
Kantoi vuotensa, kuin suinki nuoremmat,
Kaunis harmo-tukka peitti hartiat,
Pesty naamakin nyt tähti-kimellossa
Loistavampi ol', kuin ennen auringossa.
Blume virkkoi tultuansa tolkkuhun:
"Mikä ihme, ukko, muuttanut on sun?
Ennen nokisin ja laiskin koko vä'estä,
Nytpä siistin o'ot ja pyr'it eellen päästä.
Ken on pessyt no'en ja pölyn naamastas',
Ken on kamman syössyt vanutukkahas',
Ken on viimein saanut sinun valvehelle,
Jok' et ennen havaununna puoliselle?"
"Nuori herra," nuloin vastas' ukko vaan,
"Hidas heittäminen onpi oman maan,
Näin kun pa'etaan vaan yhä häpeällä,
Maata paremp' on, kuin olla valvehella.
Miks pessyt oisin vanhan muotoni?
Häpy selvemp' siinä nähty olisi.
Mielin pilkata mä itseäni annoin,
Murhe mulla ol', siis noki-naaman kannoin.
Nyt on toisin; Suomen väk' on tapellut,
Maamme aavoin on jo meillen au'ennut,
Tahra yksikään ei puutu kunniaamme,
Otsan puhtahan nyt esitellä saamme.