Hän oli aina pitänyt juuri tästä moskeasta. Se oli miellyttävä jo rakenteensakin puolesta. Pihassa, jonne päästiin luhistuneesta portista, oli vesisäiliö peseytymistä varten. Sen raitis, kirkas vesi uudistui alinomaa, koska säiliö oli yhteydessä kaupungin vesijohdon kanssa. Piha oli päällystetty rikkinäisillä kivilaatoilla. Moskean katettu osa oli tavallista suurempi; se muistutti melkein englantilaista maalaiskirkkoa, josta yksi seinä on revitty pois. Istuessaan hän saattoi katsella kolmeen kaarikäytävään, joiden pimeyttä valaisivat pieni kattolamppu ja kuu. Julkipuoli näytti kuutamossa marmorilta, koruvyöhyen yhdeksänkymmentäyhdeksän Jumalan nimeä näkyivät mustina ja koruvyöhyt itse näytti valkoiselta. Niiden vastakohtaisuus ja varjojen taistelu moskean sisällä huvittivat Azizia, ja hän koetti ajatuksissaan muodostaa niistä vertauskuvaa jollekin uskonnon tahi rakkauden totuudelle. Sellainen moskea, joka oli saavuttanut hänen hyväksymisensä, antoi hänen mielikuvitukselleenkin vapaat ohjat. Jonkin toisen uskonnon pyhäkkö, hindulainen, kristitty tahi kreikkalainen, olisi vaivannut häntä eikä olisi milloinkaan pystynyt tyydyttämään hänen kauneudenaistiaan. Mutta täällä oli Islam hänen oma maansa, enemmän kuin uskonto, enemmän kuin sotahuudot, enemmän, paljon enemmän … Islam, se oli sellaista suhdetta elämään, joka oli sekä hienostunutta että kestävää ja jossa sekä hänen ruumiinsa että ajatuksensa tunsivat olevansa kotonaan.
Hän istui pihaa vasemmalta puolen rajoittavalla matalalla muurilla. Hänen takanaan maa vietti kaupunkiin päin, joka häämötti alhaalta puistikkojen verhoamana. Hiljaisuudessa kuului kaikenlaisia heikkoja ääniä. Oikealla kerhossa soitteli englantilaisen siirtokunnan amatööriorkesteri. Jossakin hindut löivät rumpua — hän tiesi ne hindulaisiksi, koska rytmi oli hänestä vastenmielinen — ja toiset itkivät kuollutta — hän tiesi, ketä, koska hän oli kirjoittanut kuolemantodistuksen iltapäivällä. Tuolla oli pöllöjä ja tuolla Punjabin postijuna… ja kukat tuoksuivat ihanasti asemapäällikön puutarhassa. Mutta vain moskea merkitsi hänelle jotakin, ja hän peräytyi sinne paeten kaikkia yön kutsuääniä, ja haaveili pyhäkköön täydennyksiä, joista ei rakennusmestari milloinkaan ollut osannut uneksiakaan. Hänkin rakentaisi kerran moskean, pienemmän kuin tämä, mutta niin äärettömän kauniin, että kaikki ohikulkijat tuntisivat samanlaista onnea kuin hän nyt. Ja sen lähellä, matalan holvin alla, olisi hänen hautansa, jota koristaisivat seuraavat persialaiset säkeet:
Ah, vuosituhannet kukkii maa, en hautaani sitä nähdä saa: ken sydämeni kuulee kuiskauksen, hän puolestani lausuu rukouksen.
Hän oli nähnyt nämä säkeet erään kuningashaudan muistokivessä, ja hänen mielestään niissä oli syvämietteistä filosofiaa, sydämen salaperäistä kieltä. Hänen toistaessaan niitä kyyneleet silmissä näytti muuan moskean pilari äkkiä liikahtavan puolihämärässä ja siirtyvän paikaltaan. Kummitukset juolahtivat hänen mieleensä, mutta hän istui liikahtamatta. Vielä yksi pilari liikahti ja sitten vielä yksi ja vihdoin ilmestyi muuan englantilainen nainen kuutamoon. Aziz raivostui äkkiä ja huusi:
— Hyvä rouva! Hyvä rouva! Hyvä rouva!
— Voi, voi! huohotti nainen.
— Hyvä rouva, tämä on moskea, teillä ei ole oikeutta tulla tänne; ja teidän olisi pitänyt riisua kengät jalastanne, sillä tämä on muhamettilaisille pyhä paikka.
— Olen riisunut ne.
— Oletteko?
— Jätin ne sisäänkäytävään.