— Meistä tulee nyt kuin yksi perhe, kuten te lupasittekin.
Hän oli oivallinen tavalliseen tapaansa, tuo hyvä rouva Moore. Kaikki se kiitollisuus, mitä Aziz oli tuntenut häntä kohtaan moskeassa, kuohui esille jälleen, mutta nyt paljon raikkaampana senvuoksi, että hän oli unhottanut sen. Ei ollut olemassa mitään, mitä hän ei olisi ollut valmis tekemään rouva Mooren puolesta. Hän halusi kuolla tehdäkseen hänet onnelliseksi.
— Tulkaa vaunuun, tohtori Aziz, meitä alkaa pyörryttää! huusi neiti Quested. — Jos he ovat niin tyhmiä, että tulevat liian myöhään junalle, on tappio heidän eikä meidän.
— Tämä on minun syytäni, sillä minähän tässä isäntänä olen.
— Joutavia, menkää vain vaunuunne. Kaikki käy hyvin ilman heitäkin.
Ei niin täydellinen kuin rouva Moore, mutta hyvin vakava ja ystävällinen. Ihmeteltäviä naisia molemmat ja hänen vieraitaan tänä kalliina aamuna. Aziz tunsi itsensä tärkeäksi ja tilanteen herraksi. Fieldingin poisjääminen oli kyllä henkilökohtainen menetys, koska Aziz oli saanut hänestä yhä rakkaamman ystävän, mutta jos Fielding olisi tullut, olisi hän itse saanut tyytyä toiseen sijaan. »Indialaisilla ei ole vähääkään vastuunalaisuuden tunnetta», sanoivat virkamiehet, ja niin väitti Hamidullahkin joskus. Mutta nytpä hän näyttäisi pessimisteille, että he ovat väärässä. Hän hymyili ylpeästi katsellessaan maisemaa, joka oli yhä vielä pimeän peitossa, ja josta erotti vain epämääräisiä tummia varjoja pimeässä, ja sitten taivaan, jossa ryömivän skorpionin tähdet alkoivat vaaleta. Sitten hän kiipesi ikkunasta muutamaan toisen luokan vaunuun.
— Muhammed Latif, mitä noissa luolissa oikeastaan on? Miksemme kaikki matkustamme katsomaan niitä?
Tämä kysymys meni yli sukulaisraukan ymmärryksen. Hän saattoi vain vastata, että Jumala ja kylän asukkaat tiesivät sen ja että viimeksimainitut tulisivat mielellään heidän oppaikseen.
XIV
Suurin osa elämästä on niin harmaata, ettei siitä voi kertoa mitään, ja kirjojen ja kertomusten, jotka tahtovat kuvailla sitä kiinnostavaksi, pitää liioitella toivoen, että se oikeuttaisi niiden olemassaolon. Työn ja yhteiskunnallisten velvollisuuksien muodostamassa kotelokopassa ihmissielu useimmiten uinuu, tajuten vain mielihyvän ja tuskan erotuksen, mutta ei läheskään niin nopeasti kuin kuvittelemme. Kiihoittavimmassakin päivässä on ajankohtia, jolloin ei tapahdu mitään, ja vaikka huudahtelemmekin: »Ah, kuinka minulla on hauskaa!» tahi: »Ah, kuinka onneton olenkaan!» ne ovat todellisuudessa vain tyhjiä sananparsia, ja kehittynyt ihminen on mieluimmin ihan vaiti.