Ylikäytävällä seisoivat herra Fielding ja vanha Godbole. Mikä onnettomuus! Puomit oli laskettu alas tavallista aikaisemmin. Tulijat hyppäsivät maahan tongastaan ja huitoivat käsillään, mutta mitäpä se hyödytti. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Kun juna vyöryi kolisten vaihteiden sivu, ehtivät he lausua muutamia pahoittelevia sanoja.
— Ikävää, oikein ikävää! Nyt olette pilanneet minulta kaiken.
— Godbolen pujah sai sen aikaan! huusi englantilainen.
Bramaani loi katseensa maahan häveten uskontoaan. Asia oli näet niin, että hän oli laskenut väärin erään rukouksen pituuden.
— Hypätkää junaan, minun täytyy saada teidät mukaan! huusi Aziz aivan suunniltaan kiukusta.
— Ojentakaa minulle kätenne!
— Hän ei voi, hän satuttaa itsensä, hätäili rouva Moore Fielding hyppäsi, mutta epäonnistui; hän ei saanut kiinni ystävänsä kädestä, vaan putosi selälleen ratavallille. Juna kolisi ohi. Hän kömpi seisoalleen ja huusi heidän jälkeensä: — Se meni hyvin, älkää olko levottomia! Ja sitten he joutuivat kuulomatkan ulkopuolelle.
— Rouva Moore, neiti Quested, huviretkemme on epäonnistunut. Aziz heittäytyi pitkäkseen jalkalaudalle ja oli vähällä purskahtaa itkuun.
— Tulkaa vaunuun, tulkaa vaunuun! Teidän käy muuten samalla tavalla kuin herra Fieldinginkin. En voi huomata vielä niinkään epäonnistuneen.
— Kuinka niin? Selittäkää minulle, sanoi Aziz surkeasti kuin lapsi.