XVII
Piiripäällikkö oli katsellut vangitsemista odotussalista, ja kun sen reikäiset sinkkiovet nyt aukaistiin sepposen selälleen, ilmestyi hän näkyviin kuin Jumala temppelissään. Kun Fielding oli astunut sisään, suljettiin ovet jälleen, ja palvelijat asettuivat vahtimaan niitä. Piiripäällikkö ei voinut ensi alussa puhua mitään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kiihtyneet ja melkein kauniit — ilme, joka nähtiin Chandraporen kaikkien englantilaisten kasvoissa muutamia päiviä. Hän oli aina rohkea ja epäitsekäs, mutta nyt häntä poltti valkohehkuinen kirkas tuli. Hän olisi epäilemättä tappanut itsensä, jos hän olisi katsonut sen velvollisuudekseen. Vihdoin hän sanoi: — Tänään on tapahtunut jotakin niin hirveätä, ettei sellaista ole sattunut koko minun virkamiesaikanani. Neiti Questediä on loukattu jossakin Marabar-luolassa.
— Ah, ei, ei, ei! änkytti toinen tuntien melkein ruumiillista pahoinvointia.
— Hän pääsi pakoon, Jumalan kiitos.
— Ah, ei, ei, ei! Aziz ei ainakaan ole syyllinen.
Piiripäällikkö nyökäytti päätään.
— Tuiki mahdotonta, mieletöntä!
— Kutsuin teidät sisään säästääkseni teitä niiltä ikävyyksiltä, joihin olisitte joutunut, jos olisitte mennyt hänen seurassaan poliisilaitokselle, sanoi Turton kiinnittämättä lainkaan huomiotaan toisen vastalauseeseen, jota hän tuskin oli kuullutkaan.
Fielding toisteli kieltoaan kuin mieletön, voimatta sanoa mitään muuta. Hän tunsi kokonaisen vuoren hulluutta purkautuneen maasta ja koettavan nyt haudata heidät kaikki alleen. Se oli tavalla tai toisella pakotettava takaisin reikäänsä, sillä hän ei ymmärtänyt hulluutta, vaan oli aina kulkenut suoraan eteenpäin tyynesti ja järkevästi, kunnes vaikeudet oli selvitetty. — Kuka on lausunut tämän hävyttömän syytöksen? hän kysyi koettaen tyyntyä.
— Neiti Derek ja uhri itse. Piiripäällikkö oli niin liikutettu, ettei hän voinut sanoa tytön nimeä.