— Tämä on hänen vaimonsa, Fielding sanoi hitaasti.
— Kuinka tiedätte sen?
— Hän sanoi sen minulle.
McBryde hymyili epäilevästi ryhtyen penkomaan laatikkoa. Hänen kasvojensa ilme muuttui urkkivaksi, melkeinpä eläimelliseksi. »Rouvapa hyvinkin! Kyllä tunnen nuo rouvat!» hän ajatteli. Sitten hän sanoi ääneen: — Niin, nyt teidän pitää poistua, rakas ystävä, ja Jumala auttakoon meitä, Jumala auttakoon meitä kaikkia.
Ikäänkuin hänen rukouksensa olisi tullut kuulluksi, hiljaisuuden rikkoi äkkiä erään temppelin kellon kumajaminen.
XIX
Sen jälkeen seurasi Hamidullah. Hän odotti poliisipäällikön eteishuoneessa ja nousi kunnioittavasti seisoalleen nähdessään Fieldingin. Englantilaisen kiihoittuneisiin sanoihin: »Kaikki on erehdystä», hän vastasi: »Ah, onko saatu joitakin todistuksia?»
— Kyllä niitä saadaan, Fielding sanoi puristaen hänen kättänsä.
— Ehkä, herra Fielding, mutta kun indialainen joutuu vangituksi, ei tiedetä milloinkaan, kuinka asia päättyy. Hän käyttäytyi hyvin kunnioittavasti. — Te olette hyvin ystävällinen tervehtiessänne minua näin julkisesti ja minä annan sille suuren arvon, mutta, herra Fielding, oikeutta eivät voi mitkään muut kuin todistukset saada vakuutetuksi. Sanoiko herra McBryde mitään nähdessään nimikorttini? Luuletteko tuloni suututtaneen häntä? Ehkäpä minun ryhtymiseni asiaan vahingoittaa ystävääni? Siinä tapauksessa minun on parasta pysyä syrjässä.
— Hän ei ole vihoissaan, ja jos olisikin, vaikuttaisiko se sitten mitään?