— Sallikaa hänen poistua, pyysi Ronny melkein itkien.

Muu ei olisikaan voinut pelastaa tilannetta. Kaikkeen, mitä Heaslop pyysi, täytyi heidän suostua. Oven luona syntyi pieni käsikähmä, ja Fielding pyöräytettiin hieman tavallista nopeammin siihen huoneeseen, jossa naiset pelasivat korttia. Mitähän, jos olisin kaatunut tahi suuttunut, ajatteli hän. Hän oli tietysti vihoissaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen tapellut vertaistensa kanssa eikä häntä ikinä oltu nimitetty raukaksi, ja sitäpaitsi Heaslop oli koonnut tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. Hän toivoi nyt, ettei hän olisi sekoittanut Heaslopia riitaan, koska tarjona oli ollut tärkeämpiäkin riidanaiheita.

Mutta nyt se oli tehty, ja saadakseen raitista ilmaa ja tyyntyäkseen hän meni hetkiseksi ylimmälle parvekkeelle, jossa hän ensi työkseen kohdisti katseensa Marabar-vuoriin. Näin kaukaa ja tähän vuorokauden aikaan ne näyttivät ihmeen kauniilta: ne olivat kuin Montsalvat, Valhalla, tuomiokirkko, jossa pyhimykset ja sankarit asuivat ja joka oli aivan kukkien peitossa. Mikä roisto siellä piilikään joutuakseen lain käden paljastettavaksi? Kuka oli opas ja eikö häntä oltu vieläkään löydetty? Mikä oli tuo kaiku, josta tyttö niin kauhistuneena kertoi? Hän ei tiennyt sitä vielä, mutta piakkoin hän saisi tietää sen. Tieto on voimaa ja se voittaa. Päivän viimeinen kajo himmeni himmenemistään ja kun hän katsoi Marabar-vuoria, näyttivät ne ylväästi liukuvan häntä kohden kuin kuningatar, ja niiden kauneus liittyi taivaan kauneuteen. Juuri katoamisensa hetkellä ne olivat kaikkialla, yön viileä siunaus laskeutui maahan, tähdet alkoivat tuikkia ja koko äärettömyys oli kuin vuori. Ihmeellinen, suloinen hetki, mutta se kiisi englantilaisen ohi poiskäännetyin kasvoin ja nopein siivin. Hän ei tuntenut mitään itse; oli kuin joku olisi kertonut hänelle sen olevan niin ja hänen oli pakko uskoa se. Ja hän tunsi itsensä äkkiä epäröiväksi ja tyytymättömäksi ja arvaili, oliko hän oikeastaan niin erittäin onnistunut inhimillinen tuote. Neljänkymmenen vuoden kokemusten jälkeen hän oli oppinut järjestämään elämänsä ja nauttimaan siitä vapaamielisten eurooppalaisten periaatteiden mukaisesti, saanut selville rajoituksensa, lannistanut intohimonsa — ja tehnyt kaiken tämän tulematta turhantarkaksi ja pintapuoliseksi. Tunnustusta ansaitseva sankariteko, mutta tämän hetken haihtuessa hän tunsi, että hänen olisi pitänyt koko ajan pyrkiä johonkin muuhun — hän ei tiennyt, mihin, ei saisi milloinkaan tietää sitä, ei voisi ikinä tietää sitä, ja juuri senvuoksi hän olikin niin surullinen.

XXI

Hän tukahdutti katumuksensa, joka ei juuri ollenkaan sopinut yhteen sen kanssa, mitä hänen lähinnä piti tehdä ja lopetti päivän viimeisen osan ratsastamalla uusien liittolaistensa luo. Hän iloitsi siitä, että oli eronnut kerhosta, sillä siellä hän olisi vain kuullut kaikenlaisia juoruja, joita hän olisi sitten kertonut kaupungilla, ja hän oli iloinen, että se mahdollisuus oli nyt mennyttä. Hän tulisi kyllä kaipaamaan biljaardisalia, verkkopalloa ja laverteluaan McBryden kanssa, mutta siinä olikin kaikki, mistä hän kerhossa välitti. Basaarien kohdalla hänen hevosensa säikähti tiikeriä — poikavekkulia, joka oli naamioinut itsensä tiikeriksi maalamalla ruumiinsa ruskea- ja keltajuovaiseksi ja kiinnittämällä naamion kasvoilleen. Mohurram teki tuloaan. Kaupungilta kuului rumpujen pärinää, mutta se tuntui hyvänluontoiselta. Häntä pyydettiin katsomaan erästä pientä taziaa — haurasta ja rumaa rakennusta, joka pikemminkin oli vannehameen kuin Kerbelassa kaatuneen profeetan pojanpojan haudan näköinen. Ilakoivat lapset liimailivat kirjavia paperipalasia holveihin. Illan loppuosan hän vietti Nawab Bahadurin, Hamidullahin, Mahomet Alin ja muiden liiton jäsenten seurassa. Taistelu oli alkanut. Sähkösanoma oli lähetetty tuolle kuuluisalle Amritraolle ja hän oli vastannut myöntävästi. Aiottiin uudistaa pyyntö saada asettaa takuu. Sitä ei voitaisi nyt hevin hylätä, koska neiti Quested oli jo sivuuttanut vaaran. Neuvottelu oli vakava ja järkevä, mutta sitä häiritsivät muutamat itsepäiset soittajat, joiden sallittiin meluta pihalla. Näillä oli kaikilla suuri piikivillä täytetty saviruukku, jota kukin pudisteli ja heilutteli edestakaisin valittavan laulun säestykseksi. Fielding, jota melu häiritsi, ehdotti, että soittajat karkoitettaisiin pihalta, mutta Nawab Bahadur kielsi sanoen, että soittajat, jotka olivat kävelleet monta penikulmaa, voivat tuottaa heille onnea.

Myöhään illalla Fielding sai halun kertoa Godbolelle siitä taktillisesta ja moraalisesta erehdyksestä, jonka hän oli tehnyt käyttäytymällä epäkohteliaasti herra Heaslopia kohtaan, kuullakseen, mitä hän sanoisi asiasta. Mutta vanhus oli jo mennyt nukkumaan ja katosi parin kolmen päivän kuluttua esteettömästi uudelle työmaalleen Hän osasi aina taitavasti kadota.

XXII

Adela lepäili monta päivää McBryden huvilassa. Hän oli saanut auringonpiston ja sitäpaitsi täytyi lääkärin nyppiä hänen ihostaan satoja kaktuksenpiikkejä. Tuon tuosta tarkastelivat rouva Bryde ja neiti Derek hänen ihoaan suurennuslasilla ja löysivät aina uusia siirtokuntia hienon hienoja piikkejä, jotka voivat katketa ja mennä vereen, ellei niitä ajoissa löydetty ja poistettu. Hän lepäsi passiivisena heidän hapuilevien sormiensa alla, mikä lisäsi hänen luolassa kokemaansa järkytystä. Tähän saakka hän ei oikeastaan ollut välittänyt siitä, koskettiinko häneen vai ei, koska hänen aistinsa olivat tavattomasti turtuneet. Mutta nyt oli hänen ihonsa tullut herkäksi ja sitä alkoi ilkeästi kirvellä. Ihmiset näyttivät hänestä hyvin samanlaisilta, se vain erona, että muutamat tulivat lähelle ja muutamat pysyivät poissa. »Lähellä paikallisesti, mutta kaukana ajallisesti», hän toisti itsekseen, kun piikkejä kiskottiin pois. Hänen aivonsa olivat niin lamassa, ettei hän voinut päättää, oliko se filosofinen lause vai sananlasku.

He olivat ystävällisiä hänelle, liiankin ystävällisiä, miehet liian kunnioittavia ja naiset liian myötämielisiä. Vain rouva Moore, jota hän kiihkeimmin kaipasi, pysyi poissa. Kukaan ei käsittänyt Adelan huolia eikä ymmärtänyt, miksi hän heilui kivikovan järkevyyden ja hysterian välimailla. Hän saattoi ruveta puhumaan, ikäänkuin ei mitään erityistä olisi tapahtunutkaan. — Menin tuollaiseen inhoittavaan luolaan, hän saattoi sanoa hyvin lyhyesti, — ja voin vieläkin muistaa raapineeni kynnelläni seinää saadakseni hereille tuon tavallisen kaiun, ja silloin ilmestyi tuo varjo, josta olen jo puhunut, aukkoon sulkien käytävän. Aika tuntui minusta vuosisadan pituiselta, mutta luulen sen todellisuudessa kestäneen vain puoli minuuttia. Löin häntä kiikarilla, hän veti minua ympäri luolaa hihnasta, joka katkesi, ja minä pakenin. Siinä kaikki. Hän ei koskenut minuun todellakaan ainoatakaan kertaa. Kaikki tuntuu niin typerältä. — Sitten saattoivat hänen silmänsä täyttyä kyynelillä. — Olen tietysti hermostunut, mutta toivun kyllä tästä. Ja senjälkeen hän voi menettää rohkeutensa kokonaan, ja naiset saattoivat tuntea hänenkin kuuluvan heihin, jopa voivan itkeäkin, ja toisessa huoneessa oleskelevat miehet saattoivat kuiskailla: — Herra Jumala! Ei kukaan ymmärtänyt, että hänen mielestään itkeminen oli jotakin alhaista. Se tuntui hänestä paljoa pahemmalta nöyryytykseltä kuin mikään muu, mitä hän oli saanut kärsiä Marabarissa, se oli hänen vapautuneen katsantokantansa ja hänen luontaisen rehellisyytensä kieltämistä ja tukahduttamista. Hän koetti ajatella, kuinka kaikki oli käynyt, ja muisti aina, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut. Hän oli kyllä saanut kovia kolahduksia, mutta mitäpä siitä? Joskus hän saattoi päätelmissään päästä varmuuden rajalle, mutta sitten hän oli jälleen kuulevinaan kaiun, itki, vakuutti olevansa liian huono Ronnylle, ja toivoi, että mies, joka oli tehnyt hänelle väkivaltaa, saisi mahdollisimman ankaran rangaistuksen. Mutta tällaisen kohtauksen jälkeen hänet tavallisesti valtasi halu lähteä basaareihin pyytämään anteeksi kaikilta ihmisiltä, koska hän tunsi hämärästi tehneensä maailman pahemmaksi kuin se ennen oli ollut. Hän tunsi itsensä syylliseksi, kunnes palaava ajatuskyky sai hänet vakuutetuksi päinvastaisesta, ja sitten hän aloitti jälleen kiertokulkunsa.

Kunpa hän vain olisi saanut puhutella rouva Moorea! Vanha rouvakin oli huonovointinen eikä Ronnyn ilmoituksen mukaan halunnut lähteä kaupungille. Ja sen johdosta Adela oli kuulevinaan kaiun yhä kovemmin; se koveni ja hiljeni kuin sairaan kuulohermon värinä, ja siten levisivät nuo tarkoituksettomat äänet, kunnes ne tukahduttivat kaiken muun. Hän oli ihan aiheettomasti törmännyt kiiltävään seinään, ja ennenkuin ääni oli lakannut kaikumasta, oli mies seurannut häntä. Jännityksen huipun oli muodostanut hetki, jolloin hän oli pudottanut kiikarinsa. Ääni oli seurannut häntä hänen paetessaan ja kajahteli vieläkin hänen korvissaan kuin tasangolle tulvivan virran kohina. Vain rouva Moore olisi voinut karkoittaa sen takaisin lähtökohtaansa, sulkea särkyneen patoluukun. Paha oli päästetty irti, hän saattoi kuulla, kuinka se tunkeutui toisten ihmisten elämään … Ja Adela kulutti päivät pitkät tässä surun ja masentuneisuuden tilassa. Hänen ystävänsä koettivat pitää hänen rohkeuttaan vireillä vaatimalla uhrattavaksi sadoittain alkuasukkaita, mutta Adela oli liian suruissaan ja heikko.