Kun kaikki piikit oli poistettu ja hänen lämpönsä laskeutunut normaaliseksi, tuli Ronny hakemaan häntä. Hän oli vihan ja kärsimysten kalvama, ja Adela toivoi voivansa lohduttaa häntä. Mutta kaikki hänen yrityksensä tuttavallisempaan lähestymiseen muuttuivat irvikuvamaisiksi, ja kuta enemmän he puhuivat, sitä vaivautuneemmiksi ja hajamielisemmiksi he kävivät. Helpointa oli keskustelu puhtaasti käytännöllisistä seikoista. Ronny ja McBryde kertoivat nyt hänelle muutamia asioita, jotka he kriitillisenä aikana olivat lääkärin määräyksestä salanneet häneltä. Hän kuuli nyt ensi kerran puhuttavan Mohurramin aikana sattuneesta hälinästä, josta oli ollut vähällä kehittyä kapina. Ensimmäisenä juhlapäivänä oli suuri kulkue poikennut syrjään tavalliselta tieltään ja koettanut tunkeutua englantilaisen siirtokunnan alueelle. Muuan puhelinlinja oli katkaistu, koska se oli ollut korkean paperitornin tiellä. McBryde ja poliisi olivat kuitenkin päässeet tilanteen herroiksi, toimien todellakin kiitettävän ripeästi. Sitten he alkoivat jutella toisesta tuskallisemmasta asiasta, nimittäin oikeusjutusta. Adelan pitäisi tulla oikeuteen todistamaan syytetyn henkilöllisyys ja mukautua indialaisen asianajajan ristikuulusteluun.
— Voiko rouva Moore tulla mukaani? Adela kysyi.
— Kyllä, ja minäkin tulen sinne, vastasi Ronny. — Mutta juttu ei joudu minun käsiteltäväkseni, persoonallisista syistä se ei käy päinsä. Se käsitellään kuitenkin täällä Chandraporessa — me luulimme jo jonkin aikaa, että sen käsitteleminen siirrettäisiin jonkin muun paikkakunnan oikeuteen.
— Neiti Quested ymmärtää kyllä, mitä tähän kaikkeen sisältyy, sanoi McBryde vakavasti. — Das on saanut haltuunsa jutun käsittelyn. Das oli Ronnyn apulainen, tuon saman rouva Bhattacharyan veli, joka oli petkuttanut heitä vaunuillaan kuukausi takaperin. Hän oli hienotunteinen ja ymmärtäväinen ja voi, saatuaan tietoonsa kaikki todistukset, tehdä vain yhden johtopäätöksen; mutta kaikissa tapauksissa se seikka, että hän sai vaatia englantilaisen tytön kuulusteltavakseen, pani koko siirtokunnan kiehumaan vihasta, ja muutamat naiset lähettivät sähkösanoman asiasta, varamaaherra Mellanbyn rouvalle.
— Minun on tietysti pakko alistua jonkun kuulusteltavaksi.
— Se onkin oikea tapa suhtautua asiaan, McBryde virkkoi. Olette kelpo tyttö, neiti Quested. Hän lausui sitten melko ankaroita sanoja nykyisestä oikeudenkäyntijärjestyksestä nimittäen sitä »kansanvallan hedelmäksi». Ennen vanhaan ei englantilaisen naisen olisi milloinkaan ollut pakko esiintyä persoonallisesti oikeudessa, eikä yksikään indialainen olisi milloinkaan uskaltanut ruveta penkomaan hänen yksityisasioitaan. Nainen olisi vain lausunut todistuksensa ja tuomio olisi julistettu sen perusteella. Ronny pyysi anteeksi maassa vallitsevia oloja, mutta siitä oli seurauksena, että Adela sai äkkiä pienen itkukohtauksen tavalliseen tapaansa. Onneton Ronny käveli edestakaisin huoneessa hänen itkiessään, polkien tuon joka asunnossa välttämättömän kashmirmaton kukkia tahi naputellen sormillaan messinkisiin benaresruukkuihin. — Näin käyttäydyn vielä joka päivä, vähenevässä määrässä kuitenkin, ja pian olen aivan entiselläni, sanoi Adela niistäen nenänsä ja tuntien olevansa kurja. — Kaipaan niin jotakin tekemistä. Nämä naurettavat itkunpuuskat johtuvat pelkästä toimettomuudesta.
– Ne eivät mielestämme ole ollenkaan naurettavia, vaan pikemminkin te olette suurenmoinen, sanoi poliisipäällikkö vakavasti. — Pahoittelemme vain, ettemme voi auttaa teitä tehokkaammin. Osoititte meille suuren kunnian jäämällä luoksemme näissä olosuhteissa. Hänkin tuli liikutetuksi. — Mutta nyt muistankin, että teille tuli kirje tänne ollessanne sairaana. Minun täytyy tehdä se kummallinen tunnustus, että minä avasin sen. Voitteko antaa sen minulle anteeksi? Olosuhteet olivat niin omituiset. Kirje oli Fieldingiltä.
– Miksi hän kirjoittaa minulle?
— On tapahtunut jotakin hyvin valitettavaa. Vastapuoli on saanut hänet puolelleen.
— Hän on mieletön, hän on mieletön, sanoi Ronny kevyesti.