Talo tuli näkyviin. Se oli tarkka sen huvilan jäljennös, josta Adela äsken oli poistunut. Rouva Moore makasi sohvalla punaisena kasvoiltaan, huohottaen ja kummallisen vakavana. Hän ei noussut heidän tullessaan huoneeseen, ja ihmetyksissään siitä Adela unohti omat huolensa.
— Vai niin, siinäkö te nyt molemmat olette, oli hänen ainoa tervehdyksensä.
Adela istuutui ja tarttui hänen käteensä. Se vetäistiin pois ja hän ymmärsi rouva Mooren tuntevan samanlaista inhoa häntä kohtaan kuin hänkin tunsi muita kohtaan.
— Voitko hyvin? Näytit niin terveeltä lähtiessäni täältä, sanoi Ronny koettaen olla näyttämättä tylyltä; mutta koska hän oli pyytänyt äitiä ottamaan tytön sydämellisesti vastaan, ei hän voinut olla vihastumatta.
— Kyllä minä voin hyvin, vastasi äiti jäykästi. — Olen, puhuakseni totta, hakenut paluulippuni käsille. Sen voi vaihtaa, niin että saan valita useamman laivan joukosta kuin olin luullutkaan.
— Mutta siitähän voimme puhua myöhemmin, vai mitä?
— Ralph ja Stella tahtovat tietää, milloin tulen.
— Meillähän on vielä runsaasti aikaa. Miltä sinusta Adela näyttää?
— Toivon teidän auttavan minua kestämään kaiken. On siunattu asia päästä jälleen läheisyyteenne, koska kaikki muut ovat minulle vieraita, sanoi tyttö nopeasti.
Mutta rouva Moorella ei näyttänyt olevan lainkaan halua avuliaisuuteen. Hänestä huokui jonkinlaista katkeruutta ja hän näytti sanovan: »Vaivataanko minua alituisesti?» Hänen kristillinen lempeytensä näytti haihtuneen tahi se oli kehittynyt kovuudeksi, jonkinlaiseksi itsehurskaaksi ärtyisyydeksi koko ihmiskuntaa kohtaan; vangitseminen ei ollut kiinnittänyt vähääkään hänen mieltään, hän oli tuskin kysynytkään mitään ja kieltäytynyt poistumasta vuoteestaan Mohurramin jälkeisenä yönä, jolloin oli pelätty hyökkäystä huvilaa vastaan.