— Tiedän, ettei se ole mitään; minun pitää koettaa olla järkevä ja minä koetankin kaikin voimin, Adela jatkoi taistellen itkua vastaan. — En välittäisi siitä lainkaan, jos se olisi tapahtunut jossakin muualla, enkä sitäpaitsi oikeastaan tiedäkään, missä se tapahtui.
Ronny luuli ymmärtävänsä hänen tarkoituksensa. Adela ei voinut tuntea eikä kuvailla juuri sitä luolaa, niin, melkeinpä kieltäytyi ajattelemastakin sitä, ja tiedettiin yleisesti, että vastapuoli tulisi oikeudessa käyttämään hyväkseen juuri tätä seikkaa. Ronny tyynnytti häntä. Kaikki olivat selvillä siitä, kuinka toistensa kaltaisia Marabar-luolat ovat; mutta vastaisen varalle ne tullaan numeroimaan järjestyksessä valkoisella värillä.
— Niin, tarkoitin kyllä sitäkin; mutta tuon kaiun kuulen yhä vielä korvissani.
— Mitä sanoit kaiusta? kysyi rouva Moore kiinnittäen häneen nyt ensi kerran hieman huomiota.
— En voi päästä siitä.
— Et pääsekään siitä ikinä.
Ronny oli koettanut teroittaa äidilleen, että Adela palasi kotiin heikossa tilassa, ja kuitenkin äiti käyttäytyi suorastaan ilkeästi.
— Rouva Moore, mitä tuo kaiku oikeastaan on?
— Etkö tiedä sitä?
— En… mikä se on? Voi, sanokaa! Tunsin, että te voisitte selittää sen… se tyynnyttäisi minua…