— Ellet tiedä sitä, niin et tiedä; minä en voi kertoa sitä sinulle.
— Teette mielestäni epäystävällisesti, ellette kerro.
— Kerro ja kerro, vanha nainen sanoi katkerasti. — Mitäpä se puhumisesta paranee! Olen kuluttanut koko elämäni kertomiseen ja kertomusten kuulemiseen, ja olen kuullut niitä jo aivan tarpeekseni. Nyt on jo aika, että saan olla rauhassa. Mutta en kuollakseni, hän lisäsi happamesti. — Te odotatte tietysti kuolemaani, mutta nähtyäni sinut ja Ronnyn naimisissa ja tavattuani nuo molemmat toiset ja kuultuani, että hekin menevät naimisiin, vetäydyn piiloon omaan luolaani. Hän hymyili antaakseen lausunnolleen jokapäiväisemmän leiman ja tehdäkseen sen siten vielä katkerammaksi. — Piiloudun jonnekin, minne eivät nuoret ihmiset pääse tekemään kysymyksiä ja odottamaan vastauksia.
— Niin kyllä, mutta nyt on tulossa oikeudenkäynti, sanoi hänen poikansa kiivaasti, — ja useimmat meistä ovat sitä mieltä, että meidän pitäisi auttaa toisiamme, sen sijaan että olemme ilkeitä toisillemme. Aiotko puhua tuolla tavalla todistaessasikin?
— Miksi minun pitäisi todistaa?
— Vahvistaaksesi muutamia syytöksen kohtia.
— Minua eivät liikuta vähääkään teidän naurettavat tuomioistuimenne, rouva sanoi vihaisesti. — En halua sekaantua koko juttuun.
— En minäkään tahdo hänen sekaantuvan siihen; minun takiani ei pidä enää ketään vaivata, huudahti Adela tarttuen uudestaan käteen, joka kiskaistiin jälleen pois. — Hänen todistuksensa ei ole ollenkaan ratkaiseva.
— Luulin hänen mielellään esittävän sen. Kukaan ei moiti sinua, äiti, mutta sitä tosiseikkaa ei voida kieltää, että sinä menit matkoihisi ensimmäisen luolakäynnin jälkeen ja kehoitit Adelaa menemään kahdenkesken hänen kanssaan. Siellä ei olisi tapahtunut mitään, jos vain sinä olisit ollut heidän mukanaan. Aziz suunnitteli kaiken, tiedän sen. Mutta sinä tartuit hänen loukkuunsa samalla tavalla kuin Fielding ja Antony ennen sinua. Suo minulle anteeksi suorapuheisuuteni, mutta sinulla ei ole lainkaan oikeutta puhua niin halveksivasti tuomioistuimista. Jos olet sairas, on se toinen asia, mutta sinähän sanot voivasi hyvin ja näytätkin pirteältä, minkävuoksi luulin sinun tahtovan täyttää velvollisuutesi. Olin todellakin siinä luulossa.
— En halua, että häntä vaivataan, olipa hän terve tahi sairas, sanoi Adela poistuen sohvalta tarttuakseen Ronnyn käsivarteen, mutta sitten hän päästi sen jälleen irti huokaisten ja istuutui. Mutta Ronny oli iloinen, että Adela oli vedonnut häneen, ja katsoi nuhtelevasti äitiinsä. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään oikein varmaksi äitinsä seurassa. Äiti ei ollut ollenkaan tuollainen erinomainen vanha nainen, kuten syrjäiset luulivat, ja India oli paljastanut hänet.