Adela oli lakannut itkemästä. Hänen kasvojensa ilme oli muuttunut kummalliseksi, puoleksi huojentuneeksi, puoleksi kauhistuneeksi. Hän toisteli: — Aziz, Aziz.
Kaikki karttoivat mainitsemasta sitä nimeä. Se oli muuttunut pahan voimien synonyymiksi. Hän oli vain »vanki», »kysymyksessä oleva henkilö», »syytetty», ja nyt kajahti ääni kuin uuden sinfonian ensimmäinen sävel.
— Aziz… olenkohan erehtynyt?
— Sinä olet kokonaan lopussa väsymyksestä! huudahti Ronny, kummastumatta hyvinkään suuresti.
— Ronny, hän on viaton; olen erehtynyt hirveästi.
— Istuudu nyt ainakin. Hän katsoi ympärilleen huoneessa, mutta siellä oli vain pari varpusta, jotka ajoivat toisiaan takaa. Adela totteli ja tarttui hänen käteensä. Hän hyväili sitä ja Adela hymyili ja huokaisi huojennuksesta ikäänkuin olisi saanut kasvonsa vedenpinnalle, ja tarttui sitten korvaansa.
— Kaikuni on jo parempi.
— Sepä hyvä. Parannut kyllä täydellisesti parissa päivässä, mutta nyt sinun täytyy säästää itseäsi oikeudenkäyntiin. Das on kunnon mies ja me tulemme kaikki sinne.
— Mutta, Ronny, rakas Ronny, ellei oikeudenkäynti olisikaan tarpeen.
— En ymmärrä oikein tarkoitustasi enkä luule sinun ymmärtävän sitä itsekään.