— Ehkäpä en. Taidan käyttäytyä aika kummallisesti!
— Kuulin kaiken, mitä hän sanoi. Mikäli siitä sain selvää, koska hän puhui hyvin sekavasti.
— Hän sanoi sen silloin, kun hän alensi ääntään, aivan lopussa, kun hän puhui rakkaudesta — rakkaudesta… en voinut seurata oikein mukana, mutta juuri silloin hän sanoi: »Tohtori Aziz ei ole milloinkaan tehnyt sitä».
— Sanoiko hän sen juuri noilla sanoilla?
— Ei ihan niillä sanoilla, mutta hän tarkoitti sitä.
— Ei milloinkaan, ei ikinä, rakkaani, tuo on vain pelkkää mielikuvitusta. Kukaan ei maininnut hänen nimeään. Sinä sekoitat nyt tähän Fieldingin kirjeen.
— Ah, niin se on, niin se juuri onkin? huudahti Adela hyvin huojentuneena. — Tiesin kuulleeni hänen nimensä jossakin. Olen hyvin kiitollinen, että selvitit tämän. Juuri tällaiset erehdykset vaivaavat minua, ja ne osoittavat, että olen hermosairas.
— Sinä et siis väitä enää, että hän on viaton? Jokainen palvelijani on vakooja. Hän meni ikkunaan. Indialainen oli mennyt tahi oikeammin muuttunut kahdeksi pieneksi lapseksi — mahdotonta, että hekin olisivat ymmärtäneet englanninkieltä, mutta hän ajoi heidät silti tiehensä. — Ne vihaavat meitä kaikki, hän sanoi. — Kun tuomio on julistettu, muuttuu kaikki taasen ennalleen, sillä minun täytyy myöntää, että indialaiset mukautuvat todistettuihin tosiseikkoihin. Nykyään he kuitenkin panevat likoon rahoja saadakseen meidät kiinni erehdyksestä, ja sinun äskeinen lausuntosi on ihan kuin heitä varten laadittu. He väittäisivät sen nojalla, että me virkamiehet olemme tahallamme panneet kaiken alulle. Ymmärrät kai tarkoitukseni.
Rouva Moore tuli takaisin yhtä yrmeän näköisenä ja istuutui raskaasti pelipöydän ääreen. Selvittääkseen vyyhden Ronny kysyi häneltä suoraan, oliko hän maininnut vangin nimen. Rouva Moore ei ymmärtänyt kysymystä eikä sitäkään, miksi tämä asia otettiin jälleen esille, ja vastasi: — En maininnut milloinkaan hänen nimeään, aloittaen sitten pasianssinsa.
— Muistelin teidän sanoneen: »Aziz on viaton», mutta se olikin
Fieldingin kirjeessä.