— Aivan niin, ja muistakaakin se, miehet. Te olette suuria raukkoja, raukkoja. Niiden pitäisi ryömiä täältä polvillaan luoliin, heti kun englantilainen nainen näyttäytyy, heille puhuminen olisi kiellettävä, kaikkien pitäisi saada sylkeä heitä kasvoihin ja heitä pitäisi kierittää tomussa. Me olemme olleet heille aivan liian ystävällisiä.
Rouva keskeytti hetkiseksi. Kuumuus oli käyttänyt hyväkseen hänen vihastustaan ja voittanut hänet. Hän haki apua sitruunajuomasta ja mumisi imiessään: — Raukkoja, raukkoja! — Ja kaikki märehdittiin sitten toistamiseen. Neiti Questedin herättämät riitakysymykset olivat niin paljon tärkeämmät häntä itseään, että ihmiset unhottivat hänet.
Äkkiä huudettiin juttu esille.
Heidän tuolinsa kannettiin ennen heitä oikeussaliin, sillä oli tärkeää, että he tekisivät arvokkaan vaikutuksen. Ja kun chuprassit olivat saaneet kaiken järjestykseen, marssivat englantilaiset ränstyneeseen huoneeseen niin alentuvaisen näköisinä, kuin sali olisi ollut markkinakoju. Istuutuessaan piiripäällikkö lausui pienen virallisen sukkeluuden, jolle hänen seuralaisensa hymyilivät, ja indialaiset, jotka eivät olleet kuulleet hänen sanojaan, tunsivat jotakin julmaa heitä kohtaan olevan tulossa, sillä muuten eivät sahibit olisi nauraneet.
Oikeussali oli tupaten täynnä väkeä ja tietysti hyvin kuuma. Adela kiinnitti ensiksi huomionsa läsnäolevista kaikkein vaatimattomimpaan, erääseen henkilöön, jolla ei ollut vähintäkään tekemistä jutussa, mieheen, joka hoiti leyhytintä. Hän oli melkein alasti ja tavattoman solakka ruumiiltaan, ja istui eräällä korokkeella takana keskikäytävän päässä. Heti kun Adela tuli huoneeseen, herätti mies hänen huomiotansa. Hän näytti Adelan mielestä pitävän silmällä heidän toimiaan. Hänessä oli kaikki se voima ja kauneus, joka joskus puhkeaa täyteen kukkaan rahvaan luokkaan kuuluvissa indialaisissa. Kun tätä kummallista rotua nöyryytetään ja halveksitaan, näyttää luonto muistavan sen ruumiillisen täydellisyyden, jonka se saa aikaan toisella taholla, ja luo Jumalan — ei monta, vaan jonkun sinne tänne näyttääkseen yhteiskunnalle, kuinka vähän se välittää sen luokista. Tämä mies olisi herättänyt huomiota missä tahansa; Chandraporen ohutsääristen yleistyyppisten lattearintaisten asukasten joukossa hän näytti jumalalliselta, ja kuitenkin hän oli kaupungin omaisuutta, oli elänyt sen tähteillä ja kuolisi jollekin sen roskakasalle. Vetäen köyden luokseen määrätyn tahdin mukaisesti ja sen jälkeen päästäen sen irti hän lähetti ilmavirtoja toisten yli, saamatta itse mitään. Hän näytti elävän ihmiskohtaloiden ulkopuolella, olevan itse miehinen kohtalonjumala, joka piti sieluja vallassaan.
Vastapäätä häntä ja samoin korokkeella istui pieni asessori, sivistynyt, itsetietoinen, tarkka ja huolellinen mies. Mutta leyhyttimen liikuttaja ei ollut mitään tästä kaikesta, hän oli tuskin tietoinen omasta olotilastaan ja tuskin ymmärsi, miksi oikeussali tänään oli tavallista täydempi. Oikeastaan hän ei tiennyt lainkaan, että sali oli tavallista täydempi, yhtä vähän kuin sitäkään, että hän hoiti ilmanvaihtolaitosta, vaikka hän tajusikin vetävänsä jostakin köydestä. Mutta hänen ylhäisessä, hajamielisessä olennossaan oli jotakin, mikä teki voimakkaan vaikutuksen tähän englantilaiseen keskiluokan tyttöön, jotakin, joka oli kuin tytön omien kärsimysten ahtaaseen itsekkyyteen kohdistuva äänetön moite. Millä oikeudella ja minkä korkeamman tarkoituksen vuoksi hän oli aiheuttanut sen, että kaikki nämä ihmiset olivat kokoontuneet ja täyttäneet tämän huoneen? Millä oikeudella juuri hänen kotitekoinen käsitejärjestelmänsä ja juuri se englantilaisten huvilakaupunkien jumala, joka antoi siunauksensa niille — miksi ja millä oikeudella ne voivat vaatia itselleen sellaista merkitystä maailmassa ja röyhkeästi anastaa yksinoikeuden sivistyksen nimeen? Rouva Moore — Adela katsahti ympärilleen, mutta rouva Moore oli jo kaukana merellä. Tämä oli kaikissa tapauksissa juuri sellainen kysymys, josta rouva Moore olisi voinut väitellä hänen, kanssaan tulomatkalla, ennenkuin vanha nainen oli alkanut muuttua tylyksi ja kummalliseksi.
Hänen ajatellessaan rouva Moorea kuului ääniä, jotka vähitellen yhä kovenivat. Tämän huomiota herättävän jutun käsittely oli aloitettu, ja poliisipäällikkö luki ääneen yleisen syyttäjän selostuksen asiasta ja hänen rangaistusvaatimuksensa.
Herra McBryde ei koettanutkaan herättää huomiota puhujana; kaunopuheisuuden hän luovutti vastapuolueelle, koska se saattoi olla sen tarpeessa. Hän asettui sille kannalle, että jokainen tiesi miehen rikolliseksi, ja että hänen velvollisuutensa oli vain todeta se julkisesti, ennenkuin hänet lähetettiin Andamaneille. Hän ei vedonnut moraalisiin eikä helliin tunteisiin, ja vain vähitellen teki hänen esiintymisensä tarkoituksellinen välinpitämättömyys vaikutuksensa. Mutta se raivostutti erästä kuulijakunnan osaa. Hän kuvaili vaivalloisesti, kuinka huviretki oli suunniteltu. Vanki oli tavannut neiti Questedin eräissä kaupungin koulun rehtorin toimeenpanemissa kutsuissa, joissa vanki nähtävästi oli laatinut suunnitelmansa valmiiksi. Vanki on mies, joka vietti irstasta elämää, mikä voitiin todistaa erinäisillä asiakirjoilla, jotka löydettiin hänen taskuistaan vangitsemistilaisuudessa. Hänen virkatoverinsa, tohtori Panna Lal, voi muuten lähemmin kuvailla hänen luonnettaan, ja majuri Callendar oli sitäpaitsi luvannut itse todistaa. Tämän jälkeen keskeytti McBryde esitelmänsä hetkiseksi. Hän tahtoi pysyttää oikeudenkulun niin asiallisena kuin suinkin, mutta hänen lempiaiheensa, itämainen patologia, tuli tässä niin houkuttelevan lähelle, ettei hän voinut vastustaa kiusausta sekoittaa sitä juttuun. Hän irroitti silmälasinsa — kuten hänen tapansa oli ennen suuren totuuden julistamista — katseli vakavasti niitä ja huomautti, että tummempi-ihoiset rodut tuntevat vetovoimaa vaaleampaan rotuun, mutta ei päinvastoin — ja tämä ei ole katkerien eikä vihamielisten päätelmien aihe, vaan yksinkertaisesti sellainen tosiasia, jonka jokainen tieteellinen tutkija voi vahvistaa.
— Siinäkin tapauksessa, että nainen on miestä paljon rumempi?
Oli mahdotonta sanoa, mistäpäin salia ääni oli kuulunut; ehkäpä se tulikin katosta. Se oli ensimmäinen keskeytys, ja puheenjohtaja katsoi velvollisuudekseen tarttua asiaan.