— En aikonut olla epäkohtelias. Tarkoitin vain, että meidän on sitä vaikeampi vastustaa kaikkea yliluonnollista, kuta vanhemmiksi tulemme. Olen itsekin tuntenut sen. Työskentelen vielä ilman sitä, mutta kiusaus on suuri jo näin viidenviidettä ikäisenä kuvitella kaikki kuolleet jälleen eläviksi; tarkoitan omia kuolleita, koska muiden kuolleet eivät merkitse mitään.
— Mutta eiväthän kuolleet voi elää elämäänsä uudestaan.
— Pelkään, etteivät voi.
— Niin minäkin.
Nyt seurasi hetkisen väliaika, kuten usein järkeisuskon voiton jälkeen. Sitten Fielding pyysi miellyttävällä tavalla anteeksi käyttäytymistään herra Heaslopia kohtaan.
— Mitä sanoo tohtori Aziz minusta? kysyi Adela hetkisen kuluttua.
— Hän — hän ei ole kyennyt ajattelemaan mitään kurjassa tilassaan. Luonnollisesti hän on hyvin katkeroitunut, vastasi Fielding hieman hämillään, sillä se, mitä Aziz todellakin oli sanonut, ei ollut ainoastaan katkeraa, vaan rumaakin. Azizin ajatus oli ollut suunnilleen seuraava: »On suuri häpeä minulle, että minusta puhutaan sellaisen noidan yhteydessä». Ajatus, että häntä syytti sellainen nainen, jolta puuttui persoonallista kauneutta, oli raivostuttanut Azizia, sillä sukupuoliasioissa hän oli keikari. Tämä huomio oli sekä tyrmistyttänyt että huolestuttanut Fieldingiä. Rehellinen ja suora aistillisuus ei inhoittanut häntä, vaan tämä väärä keikariaistillisuus — se käsitys, että kauniin rakastajattaren ylläpitäminen on yhtä hienoa kuin auton omistaminenkin, mutta ruman elättäminen yhtä alentavaa kuin syöpäläisten sietäminen — sellainen oli tyyten vierasta Fieldingin omille tunteille, ja hänestä oli kuin muuri olisi kohonnut hänen itsensä ja Azizin väliin heti, kun näistä asioista ruvettiin puhumaan. Vaihtaakseen puheenaihetta Fielding sanoi: — Mutta antakaa minun lopettaa analyysini. Mehän olemme samaa mieltä siitä, ettei hän ole huono ihminen yhtä vähän kuin tekään, mutta emme ole vielä oikein varmoja siitä, oliko se harhanäky. On olemassa neljäskin mahdollisuus, jota emme saa sivuuttaa, nimittäin: oliko se ehkä joku muu?
— Tarkoitatteko opasta?
— Juuri häntä. Olen usein ajatellut sitä. Onnettomuudeksi Aziz sivalsi häntä kasvoihin, niin että hän pelästyi ja livisti tiehensä. Kaikki tämä vaikeutti tutkimusta suuresti eikä meillä ollut poliisia apunamme. Oppaan löytäminen ei näet merkinnyt sille mitään.
— Ehkäpä opas teki sen, sanoi Adela tyynesti; koko kysymys lakkasi äkkiä kiinnostamasta häntä..