— Katsojista se varmaan näyttikin jonkinlaiselta ihmeeltä, sanoi Adela kääntyen hermostuneesti Hamidullahin puoleen. — Mutta todellisuudessa se johtui siitä, että minä käsitin tehneeni erehdyksen, ennenkuin se oli liian myöhäistä, ja että minulla oli jäljellä niin paljon itsehillintää, kuin tarvittiin sanoakseni sen. Siinä on tuon niin peräti ihmeellisen käyttäytymiseni koko totuus.
— Koko totuus tietenkin, aivan niin, vastasi Hamidullah vapisten raivosta, mutta hilliten itsensä, koska hän epäili Adelan ehkä virittävän toista loukkua. — Yksityisenä kansalaisena ja näin yksityisessä keskustelussa voin myöntää ihailleeni käytöstänne, ja ihastuin suuresti, kun lämminsydämiset oppilaamme peittivät teidätkin kukkaköynnöksillään. Mutta minä olen sentään herra Fieldingin tapaan melko kummissani, joka muuten on aivan liian heikko sana. Minä näen teidän raahaavan parhaan ystäväni lokaan, vahingoittavan hänen terveyttään ja tuhoavan hänen tulevaisuutensa tavalla, jota te ette voi käsittää senvuoksi, ettette tunne yhteiskuntaamme ettekä uskontoamme. Ja sitten te äkkiä esiinnytte todistajana ja sanotte: »Ah, ei, herra McBryde, kun kaikki otetaan huomioon, en ole ollenkaan varma asiastani; voitte yhtä hyvin päästää hänet vapaaksi». Olenko hullu? Niin kyselen itseltäni koko ajan? Onko tämä unta, ja jos niin on, milloin se alkoi? Ja ilman vähintäkään epäilystä se onkin uni, joka ei vielä ole loppunut. Sillä ymmärrän nyt, ettette vieläkään luovu ahdistamasta meitä, vaan aiotte nyt syyttää tuota vanhaa miesparkaa, joka opasti teitä luolissa.
— Ei ollenkaan, keskustelimme vain ajateltavista mahdollisuuksista,
Fielding selitti.
— Kiintoisaa ajanvietettä, mutta hyvin pitkällistä. Tässä maassa asuu sataseitsemänkymmentämiljoonaa indialaista ja tietysti yksi heistä tuli luolaan. Joku, indialainen on rikollinen, sehän on päivänselvää. Ja koska, herra Fielding, nämä ajateltavat mahdollisuudet vaativat ehkä aikanne melkein kokonaan — hän laski kätensä englantilaisen olkapäälle ja pudisteli häntä hiljaa — niin ettekö luule, että olisi parempi lähteä heti Nawab Bahadurin maatilalle tahi oikeammin Zulfiqarin taloon, koska hän nyt toivoo meidän rupeavan nimittämään häntä siten.
— Mielelläni, minuutin kuluttua…
— Olen juuri päättänyt, minne menen, sanoi neiti Quested. — Menen hotelliin.
— Ettekö te lähdekään Turtonien luo? kysyi Hamidullah silmät suurina. —
Luulin teitä heidän vieraakseen.
Chandraporen hotelli oli keskinkertaistakin huonompi, eikä siellä luultavasti ollut palvelijoitakaan. Fielding, joka ajatteli itsenäisesti, vaikka hän vieläkin kallistui Hamidullahin puolelle, sanoi hetkistä myöhemmin: — Minulla on teille parempi ehdotus, neiti Quested. Teidän pitää jäädä tänne opistoon. Minä viivyn poissa ainakin pari päivää ja saatte siksi aikaa koko talon haltuunne ja voitte tehdä täällä millaisia suunnitelmia haluatte.
— En suostu siihen, sanoi Hamidullah korostaen hyvin selvästi tyytymättömyyttään. — Tämä ehdotus on hyvin huono. Voi olla mahdollista, etteivät mielenosoitukset ole vieläkään lopussa. Ajatelkaa, kuinka silloin käy, jos opistoa vastaan hyökätään. Te saisitte vastata neidin turvallisuudesta, rakas ystävä.
— He voivat yhtä hyvin hyökätä hotelliakin vastaan.